Niemals wieder?

Viimesyksyisen yhdyskuntasuunnittelun studiomme kritiikkitilaisuudessa päätin antaa opiskelijoille "lahjan": Kerroin, mikä on se pandemian jälkeinen asia, jonka kaupunkisuunnittelijat ovat myös unohtaneet, vaikka tietoa olisi kyllä ollut tarjolla. Vastaus on tietysti sota.  En tosin arvannut kuinka pian ennusteeni osuisi oikeaan. 

Jos otamme esille vuonna 2017 julkaistun oppikirjan "Kaupunkisuunnittelu ja asuminen" (Helsinki: Rakennustieto Oy), emme löydä sieltä sotaa, emme edes "erikoisoperaatiota". Ainoa viittaus koskee väestönsuojia ja teknisiä tiloja sekä tietysti paloturvallisuutta—molempien kohdalla luetellaan vain voimassa olevat normit.

Kirjan kirjoittajat (Riitta Jalkanen, Tapani Kajaste, Timo Kauppinen, Pekka Pakkala ja Camilla Rosengren) ovat kokeneita ammattilaisia. He kuuluvat kuitenkin suuriin ikäluokkiin, jotka siitettiin sodan jälkeen, ja jotka eivät ole itse sotaa kokeneet. Vaikka he ovat toki kasvaneet ydinpelotteen varjossa, he ovat silti voineet työntää sodan mielensä takahuoneisiin, uskoen tai ainakin toivoen John Heartfieldin sanoin: Niemals Wieder (https://www.johnheartfield.com/John-Heartfield-Exhibition). Ei koskaan enää. Ei ainakaan meillä.

Toisin oli laita Otto-Iivari Meurmanin laatiessa yhdyskuntasuunnittelun ensimmäistä oppikirjaa "Asemakaavaoppia" vuonna 1946 (Otava 1947). Sota ja sen seuraukset olivat vielä tuoreessa muistissa, ja niinpä kirjasta löytyy luku "Asemakaavallinen palo- ja ilmasuojelu". Asiat liittyvät luontevasti toisiinsa, sillä tulipalot eivät sodan aikana ole vain vahinkoja. "Kaupungin jakaminen lehtipuin istutetuilla suojavyöhykkeillä pienempiin osiin [...] osoittautui varsinkin paloteknillisessä mielessä oivalliseksi; sitä todistaa mm. venäläisten perääntyessään elokuussa 1941 Sortavalassa keskikaupungin pohjoisrerunalla sytyttämä kaupunkipalo, jonka Puistokatu-niminen, 36 m leveä, kaksin koivurivein istutettu katu ehkäisi leviämästä etelään päin" (s. 244-245). Poltetun maan taktiikka ei kuitenkaan ollut ainoa huomioon otettava asia: "Kylvämällä kaupunkiin suunnattomat määrät keveitä palopommeja ja samanaikaisesti myös räjähdyspommeja [...] hyökkääjä aikaansai enimmin tuhoa." (s. 246). Vaikka ydinpommin totaalisuus (ja siten mahdottomuus suojautua siltä kaupunkirakenteellisin keinoin) oli jo Meurmanin tiedossa, perinteiseen sotaan oli hänen mukaansa silti hyvä varautua: "Mikäli sen sijaan tulta tai tavallisia räjähdyspommeja vieläkin käytetään aseena, voidaan vanhastaan koettuja suojakeinoja edelleen käyttää." (mt.). Ja kyllähän niitä räjähdyspommeja käytetään.

Mutta mitä nämä suojakeinot sitten ovat? On osattava katsoa kaupunkia myös vihollisen silmin: "Ennestään on jo totuttu erottamaan erikoista palovaaraa aiheuttavat laitokset kaupungin muista osista levein palosuojavyöhykkein. Nyt on meneteltävä samoin haluttujen hyökkäyskohteiden suhteen." (mt.) Tällaisia haluttuja kohteita ovat mm. suuret teollisuuslaitokset, lautatarhat,  räjähdysaine- ja öljyvarastot, rautatieasemat ja sillat. Modernismin suosimalle toimintojen erottelulle löytyy siis yllättäen tällainenkin perustelu.

Mutta kuten olemme Ukrainasta nyt oppineet, sodan jatkuessa se myös raaistuu, ja edessä ovat asuinalueiden, koulujen ja sairaaloiden terroripommitukset. "Paitsi kaupunkialueen jaoittelua on sekä palo- että ilmavaaran ehkäisemiseksi kartettava kaikkea kasaamista. Se merkitsee mm. pienen tehokkuusluvun ja suuren väljyysluvun soveltamista asemakaavoituksessa sekä liiallisen keskityksen estämistä." (kursivointi originaalissa). Meurman oli jopa löytänyt Hans Schoszbergerin laatiman kaavan asutuksen "ilmavaaraisuudesta": L = dBu / Fl, missä L on ilmavaaraisuus, d on rakennusten peittämä maa-ala, B on asukasmäärä hehtaarilla, F on asutun alueen suuruus sekä u ja l rakennustavasta riippuvia kertoimia. Meurman toteaa, että "ilmavaaraisuus on suoraan verrannollinen rakennusalamäärän neliöön, kerroslukuun, tehokkuuslukuun ja asukaslukuun, mutta kääntäen verrannollinen asutun alueen laajuuteen." (s. 250). Myös jälleen muotiin noussut umpikortteli saa häneltä huutia: "Schloszbergerin tutkimukset osoittavat myös, että umpirakennustapa on sangen haitallista ja että siis olisi siirryttävä toisistaan erillisten rakennusten yleiseen käyttämiseen." (mt.)

Kirjaa lukematta en osaa sanoa mihin Schloszbergerin vuoden 1934 tutkimukset perustuvat, mutta intuitiivisesti on aika selvää, että kranaatteja ja pommeja ei kannata huiskia sinne tänne vaan mahdollisimman tiiviiseen eli "kasattuun" kaupunkirakenteeseen. Nykysuunnittelija tuntee kuitenkin vain "kasautumisedun" käsitteen. Mutta sotaahan ei koskaan enää tule. Ainakaan meille.