Puistot, puupellot ja puutarhat

Tänä syksynä tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt: seurakunnan omistamaan lähimetsäämme saapui metsäkone, joka tehokkaasti alkoi laittaa puita poikki ja pinoon. Olihan tämä odotettavissa, kirkollisverokertymä kun ei ole ollut kaksinen, emmekä mekään ole kantaneet korteamme kekoon. Pahin sentään vältettiin, sillä kyseessä oli vasta harvennushakkuu. Hiilivarasto lähti liikenteeseen, mutta toisaalta valoa tulee enemmän, mikä kiihdyttää hiilensidontaa. Muutkaan ekosysteemipalvelut eivät ole kokonaan siirtyneet seuraavalle sukupolvelle, sillä metsikön läpi pääsee yhä oikaisemaan uimarantaan.

Viheralueet ovat maaseudulla – tai saaristokaupungissa – erilaisia kuin Kehä I:n sisäpuolella. Suurin osa niistä on yksityisessä omistuksessa, mutta jokaisenoikeudella ne ovat samalla kaikkien käytettävissä, kunhan ei mene naapurin pihapiiriin. Vain pieni osa metsistä on suojeltu, joten niiden soveltuvuus virkistyskäyttöön on hiukan onnenkauppaa, avohakkuuaukeat kun eivät oikein houkuttele samoilemaan. Keskelle viljapeltoa ei myöskään kannata eksyä, mutta talvisin myös ne ovat vapaasti käytettävissä vaikkapa hiihtämiseen. Metsien virkistyskäyttö onnistuu siksi, että niitä on niin paljon: kun yksi palsta hakataan, yleensä löytyy toinen, vaikka pahaa tekeekin erityisesti oman tontin lähiympäristössä tehty "hoito".

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kannalta metsät ovat kuitenkin ratkaisevassa asemassa. Samalla kun päästöt ovat muualla laskeneet, maankäyttösektori (LULUCF) on 90- ja 2000-lukujen aikana muuttunut hiilinielusta päästölähteeksi. Luonnonvarakeskuksen laskelmien mukaan tärkeimmmän maankäyttöluokan eli metsämaan hiilinielu oli vuonna 2022 4,6 % pienempi kuin vuonna 2021. Merkittävän hiilinielun (-25 Mt CO2-ekv) kääntyminen päästölähteeksi selittyy sillä, että metsämaan nielu on lisääntyneiden hakkuiden ja turvemaametsien kasvaneiden hiilidioksipäästöjen vuoksi pienentynyt voimakkaasti.

Mutta mitä tällä on tekemistä kaupunkien kanssa? Kun kuuntelee poliitikkojen ja kaupunkisuunnittelijoiden puhetta, törmää jatkuvasti argumenttiin, että kun rakennetaan tiiviisti, "säästetään luontoa toisaalla". "Luonto" on kuitenkin varsin abstrakti käsite, joka sopii lähinnä kaupunkilaisen suuhun. Kun vähän konkretisoidaan, kyse on kaupungeissa puistoista ja lähivirkistysalueista, maaseudulla taas pelloista, puutarhoista ja – puupelloista. Harva meistä on koskaan käynyt luonnonmetsässä, joita myös aarni- tai ikimetsiksi kutsutaan. Se, mitä kutsumme metsäksi, ei yleensä ole sen kummallisempaa kuin vehnäpelto. Siellä vain viljellään eri kasveja – ja lopulta elo myös korjataan. 

Tässä juuri piilee kaupunkilaisen kielenkäytön paradoksi. Rakentamisessa ei ole kyse alueiden käyttämisestä tai säästämisestä vaan maankäytön muutoksesta. Kun rakennetaan tiiviimmin, ei säästetä "luontoa" vaan maa- ja metsätaloudelle varattua alaa. Kun sato kypsyy, se myös korjataan, paitsi siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että se suojellaan. Jos taas alue rakennetaan (väljemmin), se on mahdollista istuttaa puutarhaksi. Kerroin aiemmin tarinan omalta kaavoittajan uraltani, jossa maanomistaja neuvotteli kunnan kanssa metsämaansa myymisestä asuinalueen kaavoittamiseksi. Kun kauppoja ei tahtonut syntyä pyydettyyn hintaan, hän vihjaisi laittavansa metsän matalaksi, mihin hänellä oli toki oikeus. Kun kuitenkin päästiin sopimukseen, pääsin kaavoittamaan metsän virkistysalueksi.  Ei maailma tosin tällä pelastu (virkistysalueitakin "hoidetaan"), vaan katseen täytyy kääntyä merkittävämpiin maankäyttötapoihin, jotka tuossa kaaviossa ovat vihreitä tai oransseja. Se ei tarkoita sitä, ettei niin puutarhojen kuin puistojenkin hoitajien olisi hyvä opetella "hallittua hoitamattomuutta". Askelia on jo otettu siihen suuntaan, ja pian heinä heilimöi jopa Helsingin keskustassa.