Hyvinvointivaltion rallikansa

Uusimmat väestöennusteet ovat herättäneet jälleen huolen siitä, mitä Suomelle on tapahtumassa. Viesti on tuttu: suurimmassa osassa Suomea väki vähenee, vain suurimmat kaupunkikeskukset kasvavat. Syntyvien lasten määrä naista kohden eli ”kokonaishedelmällisyysluku” on jo 1,26, mikä on katastrofaalisen vähän. Sen tulisi nimittäin olla 2,1, jotta väestö pysyisi ennallaan ”luonnollisesti”. Samalla me vanhenemme, ja yhä pienempi väestönosa joutuu elättämään meitä eläkeläisiä.  Eikä huoltosuhde ole ainoa murhe: kaikkien puolueiden peräänkuuluttama taloudellinen kasvu perustuu kahteen muuttujaan: työikäisen väestön määrään ja työn tuottavuuteen. Ensimmäinen on kääntynyt pysyvästi laskuun, eikä jälkimmäiselläkään ole Suomessa juuri juhlittu.

Tämä yhtälö ei tietenkään toimi ilman maahanmuuttoa, kuten jokainen asiantuntija yrittää rautalangasta vääntää. Silti meidän kansantaloudestamme vastaava valtionvarainministeri tohtii kirkkain silmin puhua ”maahanmuuton kustannuksista”, joita muut eivät hänen mukaansa ymmärrä. Vaikea tietää eikö hän itse ymmärrä talouden perusasioita vai luottaako hän siihen, ettei suuri osa äänestäjistä niitä ymmärrä.

Yhdyskunta-ja kaupunkisuunnittelussa näiden kansantalouden lukujen ohella on kiinnitettävä huomio väestön sijoittumiseen, koska siten muodostuvat yhdyskunnat. Suomessa oman asuinpaikan valitseminen on perustuslaillinen oikeus: ”Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua ja valita asuinpaikkansa.” (9 §). Toisaalta tästä vapaudesta seuraa velvollisuuksia niin kunnille, hyvinvointialueille kuin valtiollekin: Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen, joka kunnan on järjestettävä (16 §). Jokaiselle on myös turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut (19 §), joiden järjestäminen on nykyisin siirretty 21:lle hyvinvointialueelle. Ne puolestaan saavat rahoituksensa valtiolta.

Tämä yhtälö on vaikea kunnille ja hyvinvointialueille. Pieniä kouluja on kallista ylläpitää, eikä pieniä lapsia voi panna asuntoloihin tai asumaan yksikseen ilman vanhempiaan — heilläkin kun on perustuslailliset oikeutensa. On helppo sanoa — kuten Vantaan kaupunginjohtaja Ykkösaamussa — että koulujen tulee olla siellä missä lapsetkin. Lasten ei nimittäin tule olla siellä missä koulutkin. Maanviljelijää tai maaseudun yrittäjää ei voi pakottaa lapsettomaksi — siinä vasta olisikin syntymättömyystalkoot! Niinpä koulutaksit suhaavat aamuin ja illoin.

Tarkkaan ottaen kunnat eivät sentään ole näin kädettömiä. Missä tahansa ei nimittäin voi virallisesti asua, vaan paikan on oltava kaavoitettu asumiseen, tai ainakin asuinrakennukselle on annettu rakennuslupa. Mikäli näin ei ole, kunta voi ”kieltää vakinaisen asumisen” kyseisessä paikassa. Itse asumista ei voi tietenkään kieltää, sehän onnistuu vaikka teltassa. Monessa kunnassa joudutaankin nyt pohtimaan, voiko hyvin varusteltuja loma-asuntoja muuttaa vakinaisiksi asunnoiksi, jolloin niitä koskisivat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muitakin asuinpaikkoja — kuten juuri oikeus peruskoulutukseen. Jos tähän ei suostuta, meillä on ehkä pian ”vailla vakinaista asuntoa” olevia hyvätuloisia.

Toisaalta peruskoulutus ei ehkä sittenkään ole isoin ongelma, lapsien määrä kun kutistuu. Hankalampaa on hoitaa hyvinvointialueiden kontolla oleva terveydenhoito, se kun lisääntyy ikääntyvien osuuden kasvaessa. Mummot ja papat kun ovat niitä, jotka jäävät tyhjeneviin kyliin viimeisinä. Sote-uudistusta suunniteltaessa  oli tavoitteena huolehtia perusterveydenhoidosta, jotta ihmiset eivät pakkautuisi kalliimpaan erikoissairaanhoitoon kaupunkeihin. Kävi kuitenkin päinvastoin: terveyskeskuksia ei ole enää monessakaan kunnassa, ja hoitoa joutuu hakemaan yli sadankin kilometrin päästä. Tämä ”mummoralli” nousi avainsanaksi viimeisissä aluevaaleissa, ja ralli on rattona myös monen koululaisen kohdalla.

Mutta tässäkään ei ole koko totuus, sillä keskittäminen on käynnissä myös kaupungeissa: jättipäiväkodit, jättikoulut ja ammattioppilaitokset ovat yhtä lailla ilmiö, jossa ihmisten odotetaan tulevan yhä kauempaa. Paljon ei tarvita kaupungissakaan että kävely vaihtuu autoon.