Jalankulkijan ehdoilla

Kaupunkisuunnittelussa on kuulemma tapahtumassa vallankaappaus, kuten Helsingin Sanomat sitä aikanaan nimitti: kun aikaisemmin suunniteltiin autoilijan ehdoilla, nyt suunnitellaan jalankulkijan ja pyöräilijän ehdoilla. Sen jälkeen tulee julkinen liikenne, ja vasta viimeisenä auto.  Mutta mitä tarkoittaa jalankulkijan ja pyöräilijän ehdoilla suunnittelu? Ja miten tuo autoilun ehdoilla suunnittelu oikein ajoittuu?

Tulin itse pääkaupunkisudulle vuonna 1997 tultuani valituksi silloisen Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen tutkimuspäälliköksi. Oli löydettävä pikaisesti asunto, edes väliaikainen sellainen. Yksi oli tarjolla Soukan lähiöstä, ja vaikka suhtauduinkin varauksella 70-luvun lähiöihin, päätin käydä katsomassa sitä. Havaitsin heti, että rumasta ulkoasustaan huolimatta alueen kaava oli suorastaan nerokas: sen selkärangan muodosti pitkä kevyen liikenteen väylä, jonka varrelle kaikki olennaiset palvelut (liikekeskus, koulu, terveysasema, kirjasto) oli ryhmitelty. Väylä ylitti kevyen liikenteen siltojen kautta vilkkaimmat kadut; suunnittelija oli osannut hyödyntää alueen topografiaa. Se oli oiva paikka lasten aloitella koulutaivaltaan. Tiedättehän: ensin saatetaan koululle asti, sitten lapsi haluaa kulkea loppumatkan yksin, ja lopulta hänet voi päästää turvallisin mielin kulkemaan itse koulumatkansa. Tämä on suomalaisessa kaupungissa laatutekijä, jota kaikkialla maailmassa ei enää ole. Meidän lapsemme eivät ole (vielä) turvaistuinsukupolvea.

Tämä alue oli siis syntynyt 60-70-luvuilla, jolloin ilmeisesti suunniteltiin autoilun ehdoilla. Aika hyvät ehdot olivat autoilijat meille jalankulkijoille asettaneet.

Myöhemmin, lasten jo lennettyä pesästä, muutimme 50-lukulaiseen Munkkivuoren lähiöön. Sen rakenne on periaatteessa samanlainen: autot on siirretty ulkokehälle, ja sisäosaa hallitsevat asuinrakennukset, palvelut ja puistokäytävät. Jokaisesta asunnosta voi kävellä tai pyöräillä kevyen liikenteen väylää kouluun, kirkkoon tai ostoskeskukseen, jossa on runsas valikoima erilaisia kaupallisia palveluja, ylittämättä edes aluetta kiertävää Ulvilantietä. Jalankulkijat kulkevat siis suoraan, autoilijat kiertävät. Alueella asuu paljon ikäihmisiä, ja heidänkin on hyvä köpötellä kaikessa rauhassa kauppaan, tarvitsematta kiirehtiä aivan liian lyhyen aikaa palavista vihreistä valoista.

Suunniteltiinko 50-luvulla siis autoilun ehdoilla? Jos suunniteltiin, niin aika hyviä ideoita noilla autoilijoilla.

Nyt suunnittelussa puhaltavat kuitenkin uudet tuulet, ja lähiörakentaminen on käytännöllisesti katsoen pannassa. Kun lukee Helsingin uutta yleiskaavaa, sieltä ei täikammallakaan löydä muuta kuin urbaania asumista. "Urbaanissa kaupungissa on lisää kaupunkia kaupungissa". "Kantakaupungin laajenemisen ohella uudet urbaanit ytimet nykyisellä esikaupunkialueella kehittyvät voimakkaasti, mahdollistaen urbaanin elämäntavan myös perinteisen ydinkeskustan ulkopuolella."Urbaani elinympäristö synnyttää mahdollisuuksia ja luo virikkeitä, joilla on kiistaton arvo kaupungin viihtyisyyteen ja sitä kautta kilpailukykyyn."

Älkää ymmärtäkö väärin: minä en suinkaan vastusta urbaania, rakastan sitä. Suuntaan matkoillani mieluiten aina urbaaniin, tiiviiseen ympäristöön, ja olen vienyt opiskelijoitanikin tutkimaan, mitä kaupungin alkuperäinen olemus on ollut. Kun kaupunki on riittävän tiivis, se myös toimii jalankulkijan ehdoilla. Jokainen tuntee Venetsian vanhan kaupungin, mutta monessa muussakin italialaisessa kaupungissa pelkät kapeat kadut huolehtivat siitä, että autoilijoiden on liikuttava hitaasti ja varovasti - jalankulkijan ehdoilla.

Bulevardin vilinää Milanossa

Mutta mitä on suunnittelu jalankulkijan ehdoilla tänä päivänä, jos keskiaikaiseen kaupunkiin ei ole enää palaamista? Helsingissä se tuntuu merkitsevän ennen kaikkea bulevardeja, joiden on tarkoitus korvata nykyiset moottoritiet. Niiden lisäksi urbaani rakenne kietoutuu nykyisten lähiöiden ympärille tavoitteenaan yhtenäinen, kantakaupunkimainen yhdyskuntarakenne. Ylikulkusillat eivät tietenkään kuulu urbaaniin ympäristöön, joten niistä on luovuttava ja laitettava jalankulkijat ylittämään bulevardit tasossa, liikennevaloihin luottaen. Koska on tarkoitus saada niin asuntoja kuin palvelujakin molemmin puolin bulevardia, ylityksiä myös tulee, ja paljon. Suorat, leveät väylät ovat omiaan nostamaan nopeuksia, joten toiveet on ladattava kuuliaisiin robottiautoihin. Koska autot kuuluvat jalankulkijoiden, pyöräilijöiden ja ratikoiden kanssa urbaaniin kaupunkirakenteeseen, niitä ei enää yritetäkään erotella kuten lähiörakentamisen ajalla tehtiin. Niinpä on hyväksyttävä, että autojen mukanaan tuomat hiukkaset, kaasut ja melu kuuluvat urbaaniin elämäntapaan. Kai ihmiset hyväksyvät ne, kun kerran maksavat keskusta-asunnoista niin huikeita summia?

Mutta jos unohdamme eri vuosikymmeninä vallitsevat kaupunkisuunnittelun ideologiat, olisiko mahdollista ihan tosissaan yrittää määritellä, mitä jalankulkijan ehdoilla suunnittelu voisi merkitä? Yritetään.

Jalankulkijan on hengitettävä. Mitä nopeammin hän liikkuu, sitä kiivaammaksi hengitys käy, ja sitä enemmän kaupunki-ilmaa myös vedetään keuhkorakkuloihin asti. Jalankulkijan hengitysilmaa ei voi suodattaa puhtaaksi, toisin kuin autojen ja asuntojen sisäilmaa. Jalankulkijoiksi hyväksymme ilmeisesti myös lapset ja vanhukset sekä erilaisista sairauksista kärsivät, jotka ovat erityisen herkkiä kaupunki-ilman epäpuhtauksille? Voisimmeko ehkä ajatella, että jalankulkijan ehtona on riittävän puhdas kaupunki-ilma?

Jalankulkija on heikko. Hänen ruumiistaan ei ole juurikaan vastusta autojen pelleille ja puskureille, ja autoilijat tietävät tämän. Se näkyy heidän käyttäytymisessään suojateillä ja liikennevaloissa. Erityisen heikkoja ovat lapset, joiden havainnointikyky on rajallinen, ja vanhukset, jotka liikkuvat hitaasti eivätkä voi syöksyä turvaan. Voisimmeko ehkä ajatella, että jalankulkijan ehtona on turvallisuus: että hän voi pelkäämättä kulkea asunnostaan palveluihin, ja että vanhemmat uskaltavat turvallisin mielin lähettää lapsensa kouluun?

Hetki hiljaisuutta Soulissa.

Jalankulkija liikkuu hitaasti ja väsyy. Hän tarvitsee rikkaan aistiympäristön mutta myös luontoa ja hiljaisuutta sekä paikkoja missä levähtää. Katukahvilat ja bulevardien vilinä tuottavat virikkeitä, mutta sen vastineena tarvitaan myös puistoja. Puistot eivät turhaan ole olleet olennainen osa urbaania ympäristöä kaupunkisuunnittelun alkuajoista lähtien. Vasta meidän aikamme on keksinyt luokitella ihmisiä tosiurbaaneihin, luontoihmisiin ja luontourbaaneihin, tai jotain muuta yhtä käsittämätöntä. Voisimmeko ehkä ajatella, että jalankulkijan ehtona on monipuolinen ympäristö, niin sosiaalista elämää kuin rauhallisuuttakin, kävelymatkan päässä?

Ja ennen kaikkea: voisimmeko ajatella, että uuden uljaan urbanismin keskelläkin pohtisimme mitä kevyesti heitetyt sloganimme voisivat merkitä. Ja ehkä menneisyydestäkin olisi jotain opittavaa.
 

Chicagon pojat kaupunkisuunnittelijoina

Naomi Klein kertoo kirjassaan Tuhokapitalismin nousu Milton Friedmanin ja Chicagon yliopiston taloustieteen laitoksen ympärille 50-luvulla syntyneestä ns. Chicagon koulusta, jonka puhdasoppinen liberalismi ei tuntenut mitään rajoja. Kaikki, alkaen valtionyhtiöistä ja päättyen sosiaaliturvaan, terveydenhoitoon ja koulutukseen, oli alistettava vapaalle kilpailulle. Chicagon yliopisto koulutti valtion ja säätiöiden tuella runsaan määrän markkinauskovaisia Etelä-Amerikan akateemisille markkinoille, sillä toiveella että he nousisivat merkittäviin asemiin myös maiden talouspolitiikan uudistamisessa markkinatalouden suuntaan. Toive toteutuikin, mutta vasta veristen sotilasvallankaappausten jälkeen. Erityisen otollinen oppilas näille "Chicagon pojille" oli Chilen diktaattori Augusto Pinochet, jota Milton Friedman konsultoi myös suoraan. Uusi ääriliberalistinen talousohjelma oli upseerien pöydällä heti kaappausta seuraavana päivänä.

Klein kertoo tarinan tuttuun tapaansa voimakkaasti väritettynä, mutta silti se tulee vahvasti mieleen lukiessaan oikeistolaisen Libera-ajatuspajan tuoretta pamflettia Lisää markkinoita asuntomarkkinoille, jossa kritisoidaan asuntopolitiikan lisäksi myös kaupunkisuunnittelua. Liberan pojilla (Heikki Pursiainen ja Tuukka Saarimaa) ei tosin ole omaa Pinochetiaan, vaikka Sipilä onkin jo väläytellyt diktaattorin elkeitä, ja jalkapallostadionkin on yhä perinteisessä käytössään.  Oppi on kuitenkin yhtä puhdas kuin Chicagon pojilla. Onkin kiinnostavaa nähdä, minkälaisiin tuloksiin markkinafundamentalismi päätyy kaupunkisuunnittelua ja asuntopolitiikkaa "analysoidessaan"; ovathan ne nimenomaan keskeisiä osia kaupunkipolitiikkaa.

Liberalismin ideologiaan tosin kuuluu, että politiikalle ei juuri anneta arvoa. Jonkinlaisena "näkymättämän käden" versiona kirjoittajat esittelevät "hyväntahtoisen ja kaikkitietävän suunnittelijan", jonka tehtävänä on säädella siellä täällä rakentamisen ulkoisvaikutuksia, mutta jonka tulisi pääosin seurata hintasignaaleja. Poliitikoista ei tähän ole, sillä he tukevat vain omien kannattajiensa etuja, eivätkä he ole sijoittamassa omia vaan veronmaksajien rahoja.

Kirjoittajat toteavat tosin, etteivät poliitikot hevillä luovu kaavoitusmonopolistaan; onhan se kaupungin keskeinen strateginen väline, antaen huomattavasti enemmän aitoa päätösvaltaa kuin vaikkapa peruskoulutus tai terveydenhoito. Niinpä ratkaisuna on tehdä suunnittelun kustannuksista mahdollisimman läpinäkyviä. Kun kaupunki esimerkiksi kaavoittaa omalle tontilleen keskustakirjaston, sen tulisi laskea kustannuksiksi rakennuskustannusten ja nimellisen tontinhinnan lisäksi ne menetetyt tulot, jotka olisi saatu jos tontti olisi myyty avoimessa huutokaupassa.

Tässä on vain se vaikeus, että kun vapaita markkinoita ei ole, markkinahintaakaan ei tiedetä. Asiantuntija-arviokaan ei kirjoittajien mielestä ole luotettava, sillä tontit ovat ainutlaatuisia, eivätkä asiantuntijatkaan ole liikkeellä omine rahoineen. Niinpä on tosiaan järjestettävä se huutokauppa. Mutta miten se olisi mahdollista, kun tontin arvoon vaikuttaa olennaisesti sen kaava? Jos tontille on kaavoitettu keskustakirjasto, ei kai kukaan muu kuin kaupunki ole sitä valmis lunastamaan?

Tässä kirjoittajien luovuus nouseekin aivan uusiin ulottuvuuksiin. "Kenties yksinkertaisin menettely on se, että kaupunki kaavoittaa tontin kaavoittajan mielestä parhaaseen vaihtoehtoiseen käyttötarkoitukseen, olipa tämä sitten asuntoja, liikehuoneistoja tai mitä tahansa. Nyt on helppo osoittaa, että tontin huutokauppaaminen avoimessa huutokaupassa, johon kirjastohankkeenkin olisi pakko osallistua, johtaa oikeansuuntaiseen tulokseen." Tämäkään ei kirjoittajien mielestö riitä, sillä "kaavoittaja ei kenties ole kovin innovatiivinen, eikä sillä ole kannustimia tehdä tontista kallista kirjastohankkeen näkökulmasta...Ongelma voidaan ratkaista sallimalla yksityisten yrittäjien tehdä omia ehdotuksiaan tontin käytöstä. Kaupungin täytyisi sitten oman kaavansa lisäksi ottaa nämä mukaan kilpailuun tai ainakin perustella, miksi ajatukset hylätään."

Vaikeaksi menee, etenkin kun yhdellä tontilla voi olla vain yksi kaava. Kaupungin olisi siis ensin kaavoitettava tontti muuhun tarkoitukseen ja sitten kilpailtava omalla kirjastohankkeellaan itse hyväksymäänsä asunto- tai toimistokaavaa sekä yksityisten yritysten (vielä hyväksymättömiä) vaihtoehtokaavoja vastaan, jotta päätöksentekijät voisivat tehdä päätöksen riittävästi informoituina. Tämä siksi, että päätöksenteko perustuisi "täydellisesti kustannus-hyötyanalyysille".

Mielenkiintoista tosin on, että kirjoittajat käyttävät tavattomasti energiaa osoittaakseen poliittisten päätösten "todelliset" kustannukset, mutta hyödyt he sivuuttavat varsin kevyesti; oletuksia arvostuksista, hyvinvoinnista tai kokonaishyödystä ei perustella mitenkään. Mitä hyötyä on esimerkiksi kirjastosta? Suomi on sivistysvaltio, ja kirjasto on olennainen osa sitä. Sivistyksellä on luonnollisesti itsearvonsa, mutta sillä on myös mutkan kautta ja sukupolvien saatossa taloudellinen merkitys. Jotta Helsinki voisi  kilpailla korkean tuottavuuden yrityksistä, edellytyksenä on koulutettu ja sivistynyt työvoima, joka kasvaa vanhempien kirjahyllyn, peruskoulun, kirjaston, lukion ja yliopistojen kautta uusiksi asiantuntijoiksi ja yrittäjiksi, joista osa muuten aloittaa yritystoimintansakin kirjastossa. Toisaalta kaupungit kilpailevat keskenään, ja siinä kilpailussa keskeiset kulttuuripalvelut ja korkealaatuinen asuinympäristö ovat keskeisiä kilpailutekijöitä. Keskustakirjaston kaltaisilla rakennuksilla on myös vahva symbolinen merkitys, joka menetettäisiin myymällä tontti korkeimman tarjouksen perusteella ja sijoittamalla kirjasto vaikkapa Kontulaan, kuten kirjoittajat ehdottavat. Näiden arvojen ja merkitysten tuottaminen on kaupunkisuunnittelun tehtävä, vaikka minkäänlaisia järkeviä laskelmia ei ole - eikä tule olemaan.

Ajatus kaupunkisuunnittelusta valtavana kalkylaattorina, joka päättelee huutokauppojen  ja hintasignaalien perusteella, mitä rakennetaan, mihin, millä tehokkuudella ja kuinka monta kerrosta, alkaa näitten pohdintojen perusteella vaikuttaa jo lapselliselta, kuten kirjoittajat muutaman esimerkkinsä kohdalla myöntävätkin.  Kaupunkisuunnittelun ja politiikan on toki oltava vastuullista, ja yhtenä osana tätä on rakentamisen ulkoisvaikutusten miettiminen. Kaupunki on kuitenkin civitas, ei laskutehtävä.

Tuhlaajapojan paluu

Mietiskelin yhdessä aikaisemmista blogikirjoituksistani sitä, kuinka taloustiede on muuttunut moraalifilosofian haarasta näennäisen neutraaliksi tieteenalaksi, joka kuitenkaan ei epäröi antaa ohjeita politiikalle. Ja kuten olemme nähneet, politiikka seuraa usein aika kiltisti taloustietäjiltä saamiaan madonlukuja. Toisin sanoen politiikka ei näytäkään kykenevän asettamaan tavoitteita ja arvoja yhteiskunnalle, joiden toteuttamisen keinoja tutkijat ja suunnittelijat sitten pohtisivat. Näinhän rationaalisen suunnitteluteorian edustajat kuvittelivat ennen öljykriisiä, jolloin maailma näytti paljon hallittavammalta. Nyt taas tunnumme elävän jatkuvien hätätilahallitusten aikaa, jossa ei ole vaihtoehtoja. Ei ole kiva leikata koulutuksesta, eikä se pitkällä tähtäimellä ole taloudellisesti järkevääkään, mutta valitettavasti meidän nyt täytyi kuitenkin leikata siitä, kun ei meillä ollut vaihtoehtoja. Koulutuslupaus, vitsi vitsi, sori siitä.

Tämä tilanne on saanut monet jo pohtimaan, onko käynytkin niin, että politiikka on piilotettu taloustieteen sisään. Tätä pohdiskeli muiden muassa Paavo Teittinen viime sunnuntain Helsingin Sanomissa 24.1. Miksi esimerkiksi Juhana Vartiainen ja Markus Jäntti ovat talouspoliittisissa suosituksissaan niin eri linjoilla, vaikka molemmat ovat erikoistuneet samoihin asioihin, opettaneet Åbo Akademissa samoja kursseja ja asuneet samaan aikaan Ruotsissa? Riittääkö sen ymmärtämiseen tieto siitä, että toinen oli perustamassa Vasemmistoliitoa ja toinen on nykyään Kokoomuksen kansanedustaja?

Rembrandt: Tuhlaajapojan paluu 1661-69

Tältä pohjalta oli riemukasta törmätä eilen Tuukka Saarimaan ja Heikki Pursiaisen Asiaton lehdistökatsaus -blogiin, jonka kirjoitus 25.1. alkaa seuraavasti: "Tässä kirjoituksessa aiomme puhua oikeudenmukaisuudesta." Mitä ihmettä? Aikaisemmin nimimerkeillä Katsastaja H ja Katsastaja T esiintyneet bloggarit ovat nimittäin Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkijoita, ja okeudenmukaisuus jos mikä on moraalinen kysymys. Onko taloustiede siis palaamassa kotiin? Filosofina toivottaisin tuhlaajapojan lämpimästi tervetulleeksi.

Mutta ehkei siitä ole sentään kysymys. Kuten kirjoittajat toteavat, blogi on perustettu omaksi huviksi eikä tieteelliseksi foorumiksi, joten sanomisen keveys sallittakoon. Niinpä blogisssa ei esitellä oikeudenmukaisuusteorioita, ja muutenkin siinä vedetään mutkat suoriksi. Kiinnostavaa kuitenkin on, että siinä kerrotaan fiktiivinen tarina Helsinkiä kovasti muistuttavasta Asiattomalan kunnasta, jossa asuntojen hintataso on karannut käsistä, ja jossa asukkaat vaativat kunnalta toimia asuntopulan helpottamiseksi. Kunta vastaa huutoon kaavoittamalla Likkaniemen alueen asuinkäyttöön ja edellyttää, että jokaista kovan rahan asuntoa kohti sinne on rakennettava tuettu vuokra-asunto, jonka hinta on kymmemen prosenttia markkinavuokraa alempi.

Ennen kuin jatketaan tarinaa, todettakoon, että tällaiset fiktiiviset tarinat eivät ole vain blogiainesta, vaan niitä käytetään aivan vakavan tieteellisen tutkimuksen menetelmänä, ja nimenomaan moraalifilosofiassa. Niitä voidaan kutsua myös ajatuskokeiksi. Kun pohdimme jotain todellisen elämän moraalidilemmaa kuten aborttia tai kuolemantuomiota, voimme testata mahdollisia periaatteitamme tutkimalla niiden hyväksyttävyyttä toisenlaisissa tilanteissa. Esimerkit ovat usein jopa täysin absurdeja, äärirajoille meneviä, mutta niiden todennäköisyydellä ei ole mitään merkitystä; tarkoitushan on tutkia ajatteluamme.

Kuinka siis käy Asiattomalan kunnan asukkaiden? Kovan rahan asuntoihin muuttavat asukkaat, jotka "arvostavat niitä eniten", kirjoittavat Saarimaa ja Pursiainen. Tuettuihin vuokra-asuntoihin olisi kuitenkin tulijoita enemmän kuin on asuntoja, joten ne päätetään arpoa. Onko Asiattomala nyt oikeudenmukaisempi paikka, kun joka toinen Likkaniemen asunto on kohtuuhintainen, kirjoittajat kysyvät. Ei, koska samanlaisia perheitä ei kohdella samalla tavalla, ja tämä on merkki epäoikeudenmukaisuudesta, sillä "melkein kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä, että samanlaisia ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla". Ilmeisesti kovan rahan asunnoissa ei ole kirjoittajien mukaan mitään ongelmaa.

Katsotaan ensin tuota "arvostamista". Epäilemättä taloustieteilijöillä voi olla ihan oma sisäinen merkityksensä tälle käsitteelle, mutta pohditaan nyt kuitenkin mitä se merkitsee sanana yhteisessä kielessämme. Ensinnäkin on todettava, että arvostaminen on aivan eri asia kuin tykkääminen. Voin arvostaa kollegani lukeneisuutta ja tykätä vaimoni uudesta kampauksesta, mutta kääntäen se kuulostaisi absurdilta. Ei ole myöskään millään lailla epäloogista sanoa, että arvostan kollegaani mutta en pidä hänestä. Arvostamiseen liitetään siis jotain objektiivisempaa, jotain perustellumpaa tai sivistyneempää kuin tykkäämiseen. Osatakseen arvostaa vaikkapa taidetta tai tiedettä on oltava sivistynyt. Cheekin fanittamiseen sitä ei tarvita.

Jos nyt Asiattomalassa on käynyt kuin Helsigissä, sen keskustan asunnot eivätkä ilmeisesti  myöskään Likkaniemen kovan rahan asunnot ole suinkaan kaikkien saavutettavissa, vaan vain niiden, joilla on riittävästi rahaa, omaisuutta tai kykyä ottaa lainaa. Muut voivat arvostaa kuinka paljon haluavat, mutta ulkona pysyvät. Kuvitellaanpa nyt, että kunnan keskustassa sijaitsee arkkitehtonisesti ja historiallisesti arvokas rakennus ja sieltä vapautuu asunto. Paikallisessa yliopistossa työskentelee pienellä palkalla taidehistorioitsija, joka tuntee tuon rakennuksen hyvin ja osaa arvostaa sen merkitystä. Yliopisto kuitenkin irtisanoo hänet hallituksen koulutusleikkausten vuoksi, sillä hänen tutkimusalansa ei odoteta tuottavan innovaatioita tai ulkopuolista rahoitusta yliopistolle. "Mitä sitä historiaa tutkimaan, ei se siitä enää muuksi muutu," toteaa yliopiston Erityisen Visionäärisyyden ja  Vaikuttavuuden Komitean (EVVK) johtaja.

Irtisanotulla taidehistorioitsijallamme ei ole luonnollisesti mitään mahdollisuutta ostaa tuota vapautuvaa asuntoa, vaikka hän arvostaa sitä suuresti. Sen sijaan asunnon ostaa liikemies, jolla on riittävästi rahaa, varallisuutta ja velanottokykyä, mutta jolla ei ole mitään käsitystä asunnon historiallisesta tai taiteellisesta arvosta, ja joka ei edes piittaa niistä. Ainoa joka häntä kiinnostaa on asunnon korkea hinta, joka sopii hänen yhteiskunnalliselle asemalleen. Niinpä hän teettää heti muutettuaan asuntoon remontin, joka tuhoaaa lopullisesti sen ainutlaatuiset sisätilat. Taidehistorioitsijamme ei onneksi ole sitä näkemässä, sillä hän voi katsella taloa vain ulkoapäin iltakävelyllään.

Voimmeko nyt sanoa, että asunto on mennyt sellaiselle, joka arvostaa sitä eniten? Olisi tietysti mahdollista esittää, että kulttuuriset arvostukset ja taloudelliset arvostukset ovat yhteismitattomia eikä niitä pitäisi näin verrata. Mutta silloin emme myöskään voisi sanoa, että asunto on mennyt sitä eniten arvostavalle. Tietysti asunnon arvostukseen vaikuttaa moni muukin asia kuin sen kulttuuriarvot tai statusarvo, mutta oletetaan nyt, että taidehistorioitsija ja liikemies arvostavat näitä muita ominaisuuksia yhtä paljon. Tuskin voimme sentään väittää, että kulttuuriarvojen arvostaminen on jotenkin vähempiarvoista kuin statusarvon arvostaminen? Tai että arvostuksen määrä on verrannollinen lompakon paksuuteen? Tai että vasta uusissa Likkaniemen asunnoissa tämä yhtälö toimii? Voivathan nekin olla kuuluisien arkkitehtien mestariteoksia, joiden muusta kuin taloudellisesta arvosta liikemiehemme ei tajua mitään.

Mutta jätetään nämä kovan rahan asunnot ja siirrytään noihin tuettuihin vuokra-asuntoihin. Keskeinen moraalifilosofinen maksiimi, jonka Saarimaa ja Pursiainen esittävät, kuuluu näin: "samanlaisia ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla". Tämä vaatii kyllä vähän tarkennusta, sillä ei ole olemassa kahta täysin samanlaista ihmistä. Ilmeisesti heidän tulisi olla samanlaisia jossain relevantissa mielessä, esimerkiksi yhtä köyhiä. Mutta keneen tämä moraalinen velvoite kohdistuu? Ilmeisesti ei ole mitään väärää siinä, että avustan opiskelevaa tytärtäni taloudellisesti mutta jätän avustamatta kaikkia muita yhtä köyhiä opiskelijoita tai ihmisiä. Ilmeisesti tässä viitataankin vain julkiseen valtaan tai ihmisiin julkisen vallan edustajina.

Mutta onko se pätevä myöskään silloin? Jokin aika sitten olin erittäin vaikeassa valintatilanteessa: haettavana oli yksi tohtorikoulutettavan paikka, ja kaksi kärkihakijaa olivat arvioni mukaan yhtä vahvoja. Koska tässä köyhyys ei ollut relevantti ulottuvuus (tohtorikoulutus kun ei ole sosiaalipolitiikkaa), olisiko heitä esitetyn maksiimin perusteella tullut kohdella samalla tavalla? Mutta näin ei käynyt: toinen sai kokopäiväisen työn, toinen ei mitään.  En tehnyt valintaa arvalla, mutta jos olisin, olisiko sekään ollut väärin? Hehän olivat molemmat päteviä.

Tähän dilemmaan vastataan usein sanomalla, että kaikkia ei tarvitse kohdella samalla tavalla, mutta kaikille tulee antaa samat mahdollisuudet. Kaikki eivät pääse yliopistoon, mutta kaikilla on mahdolisuus pyrkiä sinne. Kaikki eivät voita arpajaisissa, mutta kaikilla on mahdollisuus ostaa arpa. Ja kaikki eivät saa tuettua vuokra-asuntoa, mutta kaikilla on mahdollisuus hakea sitä. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, Asiattomalan arpajaiset eivät olleetkaan niin itsestään selvästi epäoikeudenmukaiset kuin Saarimaa ja Pursiainen antavat ymmärtää. Kaikillahan oli oikeus osallistua. Jugendlinnamme liikemies ei tosin varmaankaan osallistunut, hän kun sai statukselleen sopivan asunnon vain avoimilta markkinoilta.

Ei todellisuus tietenkään koskaan ole tarinan kaltainen, kuten blogin kirjoittajatkin toteavat. Ei vuokra-asuntoja sentään arvota, vaan ne jaetaan tarpeen mukaan. Tarpeeseen vaikuttavat tietysti monet asiat, kuten tulot (voitko ostaa), omaisuus (voitko realisoida), lapset (voitko turvata heille turvallisen lapsuuden ja pysyvät ihmissuhteet), luottokelpoisuus (oletko menettänyt luottotietosi vaikkapa hallituksen devalvaatioseikkailujen jälkeisessä konkurssissa). Tällaisten ratkaisujen oikeudenmukaisuutta on mahdollista ja syytäkin pohtia.  Mutta ei se niin helppoa ole. Ei kai siitä muuten olisi kokonaista tieteenalaa muodostunut - tai itse asiassa kaikkien tieteenalojen äitiä.

Elämää juoksuhaudoissa

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta päätti viime syksynä asettaa nähtäville kaksi kaavaehdotusta, uuden yleiskaavan sekä Huopalahdentien ja Turunväylän risteyksen tuntumassa sijaitsevan, kahta korttelialuetta koskevan asemakaavamuutoksen. Molempien muistutusaika on käynnissä, edellisen tammikuun loppuun, jälkimmäisen 18.1. asti. Mittakaavallisesti ne edustavat kaupungin kaavoituksen kahta ääripäätä: yleiskaavan tavoitteena on muodostaa lähes koko kaupungin aluetta koskeva strateginen suunnitelma, asemakaavamuutos taas on niin sanottu postimerkkikaava, jossa muutetaan liikerakennuksen tontti asuinrakentamiseen ja esitetään täydennysrakentamista Niemenmäen nykyisten pistetalojen joukkoon. Kuitenkin niillä on yksi yhteinen nimittäjä: bulevardisointi.

Kuten tiedämme, yleiskaavassa ei vielä suunnitella taloja eikä edes kortteleita, ja aluerajauksetkin ovat epämääräisiä pikseleitä. Kuitenkin sen suurena ideana on muuttaa kaupungin sisäänajoväylät katumaisiksi bulevardeiksi, joiden varrelle on suunniteltu sijoitettavaksi noin kolmannes uudesta esitetystä rakennusoikeudesta. Vaikka näistä "kaupunkibulevardeista" on esitetty toinen toistaan houkuttelevampia havainnekuvia, itse yleiskaavaehdotuksessa (joka siis koostuu oikeusvaikutteisista kaavakartoista, merkintöjen selityksistä ja kaavamääräyksistä) jätetään paljon auki. "Kaupunkibulevardit" ovat sen mukaan "liikenneväyliä, joita kehitetään osana laadukasta urbaania kaupunkiympäristöä tiivistettävässä kaupunkirakenteessa. Kaupunkibulevardi palvelee autoilijoita, joukkoliikennettä, kävelijöitä ja pyöräiijöitä. Pituus ja liittymäratkaisut ratkaistaan tarkemmassa suunnittelussa." Tällainen väljyys on tietysti yleiskaavassa tarpeen, mutta jotain olennaista tulee myös sanottua: kaikki liikennemuodot sijaitsevat samassa tilassa, samassa katukuilussa. Ensimmäisenä mainitaan autoilijat.

Näin ollen on kiinnostavaa tutkia tarkemmin tuota Huopalahdentien asemakaavamuutosta, sillä siinä tavallaan konkretisoituu se mitä bulevardisoinnilla tarkoitetaan. Huopalahdentie on yhdyskuntarakenteelliselta asemaltaan pitkälti sitä mitä näillä uusbulevardeilla tarkoitetaan: se sijaitsee yhtä kaukana keskustasta, se johtaa kaupungin ulkopuolelta tulevaa liiikennettä katuverkkoon, ja se on Turunväylän risteykseen saakka suora ja molemmilta sivuiltaan korkeiden rakennusten rajaama yhtenäinen katutila. Sen ympäristössä on myös Munkkiniemen, Munkkivuoren ja Niemenmäen kaltaisia, väljästi rakennettuja asuinalueita, joiden täydennysrakentaminen on hankalaa, kulttuurihistoriallisista arvoista johtuen osin myös kyseenalaista. Tässä kohdassa myös pyrkimys laajentaa kantakaupunkia kohtaa aikaisemman, lähiömäisen rakenteen, jossa palvelut sijaitsevat keskitetysti ostoskeskuksessa, eivät niinkään kivijalkakaupoissa.

Täydennysrakentamista Huopalahdentien varteen
(KSV/Arkkitehdit Hannunkari & Mäkipaja/
Arkkithedit Tommila Oy)

Asemakaavamuutoksessa tätä yhtenäistä katutilaa on tarkoitus jatkaa kahdella rakennuksella, jotka asettuvat rajaamaan Huopalahdentietä, muodostaen puoliavoimen korttelin nykyisten asuinrakennusten kanssa. Samassa yhteydessä Niemenmäen pistetalojen joukkoa täydentämään on suunniteltu kahta uutta pistetaloa, jotka sijaitsevat kauempana katutilasta. Hallitsevana liikenteellisenä elementtinä on Huopalahdentien lisäksi Turunväylän laaja risteys, jossa länteen suuntaavat autot kiihdyttävät sataan kilometriin tunnissa, sieltä tulevat taas hidastavat liittyäkseen Huopalahdentien liikennevirtaan.

Kaavamuutos on tullut vireille maanomistajien aloitteesta, ja sitä valmistelemassa on ollut kaksikin arkkitehtitoimistoa, joista Arkkitehdit Tommila Oy on vastannut Huopalahdentien ja Rakuunantien risteyksen rakennusten ja Arkkitehdit Hannunkari ja Mäkipaja Niemenmäen täydennysrakentamisen suunnittelusta. Tässä mittakaavassa päästään siis jo yksittäisten rakennusten tasolle, vaikka varsinainen rakennussuunnittelu on vielä edessä.

Nykyisessä kaavassa Huopalahdentien varren rakennukset ovat viisi-kuusikerroksisia toimistorakennuksia, ja sellaisiksi ne sopisivat toki edelleenkin. Ne muodostavat päätteen Turunväylälle, mikä antaisi ainutlaatuisen näkyvyyden firman logolle, ja miksei myös brändiä rakentavalle arkkitehtuurille. Toimistoissa tehdään töitä eikä istuskella parvekkeilla, joten meluongelma voitaisiin hoitaa helposti rakenteellisesti. Suodatuksella saataisiin pidettyä myös hiukkaset ulkopuolella. Pysäköintiin ja välttämättömään huoltoon riittäisi kapea tonttikin, ja autot pysyisivät valolta ja pölyltä suojassa myös siltä osin kuin ne eivät ole maan alla.

Ongelma on vain siinä, että hyvästä sijainnistaan huolimatta toimistorakennukset eivät ole toteutuneet. Helsingissä on toimistotilaa aivan liikaa, ja asunnoista taas on huutava pula. Niinpä viime vuosikymmeninä yleistynyt tapa käyttää toimistorakennuksia melumuureina suojaamassa asuinrakennuksia melulta ja ilmansaasteilta ei enää toimi. Vielä läheisellä Pikku-Huopalahden alueella se oli mahdollista, ja Paciuksenkadun varrella sijaitsee vain toimistoja. Ratkaisuna niin yleiskaavassa kuin tässä asemakaavamuutoksessakin esitetään yksinkertaisesti asuntorakentamista vilkkaasti liikennöidyn väylän varteen. Se tarkoittaa paluuuta 50-luvulle, jolloin Huopalahdentien vanha osa syntyi, ja jolloin ympäristötervyshuolet eivät vielä häirinneet kaupunkisuunnittelijoita nykyisessä määrin.

Toisin kuin toimistoissa, asunnoissa parveke on nykyään itsestäänselvyys, ja se tulisi suunnata hyvään ilmansuuntaan, etelään, lounaaseen tai länteen. Myös piha-alueella on asuntosuunnittelussa keskeinen merkitys: parkkipaikkojen lisäksi tai tilalla tulisi olla valoisia ja suojaisia oleskelu- ja leikkipaikkoja, jotka eivät saisi olla pelkkää asfalttipihaa. Normaaleissa havainnekuvissa (kuten vasemmalla) nämä laatuvaatimukset ilmaistaan piirtämällä rakennusten korkeutta vastaavat varjot lounaasta koilliseen, vaikka todellisuudessa valoisuus tietysti vaihtelee vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Tämän kohteen ongelmallisuus on havainnekuvasta helppo lukea: parhaaseen ilmansuuntaan sijaitsevat parvekkeet avautuvat suoraan vilkasliikenteiselle väylälle ja risteykseen, ja korkeat rakennukset yhdistettynä kapeaan tonttiin huolehtivat siitä, että piha on pimeä ja kylmä lähes kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina. Tämä on ollut luonnollisesti kaavasuunnittelijan tiedossa, ja niinpä edellytetään, että jos parveke on suunnattu melualueelle, toisen on oltava pihan puolella. Asukkaat saavat siis valita ruton ja koleran välillä: joko meluisaa ja pölyisää tai pimeää ja kylmää.

Kaavamuutoksen yhteydessä on luonnollisesti teetetty melumallinnukset, kuten nykyään on tapana tehdä. Tulokset ovat ennalta arvattavia: valtioneuvoston asettamia ohjearvoja (55 dB päivällä ja 45 dB yöllä) ei kyetä parvekkeiden osalta noudattamaan edes normaalin lasituksen avulla. Melumallinnuksen tehnyt Pasi Myyryläinen toteaakin, että

 "Erikoisratkaisuilla on mahdollista saavuttaa jonkin verran parempi meluvaimennus kuin 8-10 dB. Usein se edellyttää rakenteiden tiivistämistä (mm. kaikki raot umpeen, välilistat lasien pystysaumoissa), paksuja laseja (8-10 mm) ja absorptiolevyjen lisäämistä parvekkeen kattoon. Tällöin parvekkeen tuuletus on järjestettävä muulla tavalla (esim. jonkinlaiset erikseen suunnitellut meluvaimennetut tuuletuskanavat)."

 

Mutta onko tällöin enää kyse parvekkeista, joilla asukas saisi yhteyden ympäröivään ulkoilmaan? Parvekkeen merkitys kerrostaloasukkaalle on juuri siksi niin suuri, että häneltä puuttuu oma piha, joka omakoti- ja rivitaloissa on keskeinen laatutekijä.

Entä sitten ne hiukkaset ja typen oksidit, jotka Suomenkin väljästi rakennetuissa kaupungeissa ovat syynä arviolta 1270 ennenaikaiseen kuolemaan? Ne sivuutetaan varsin nopeasti:

"Huopalahdentien varren täydentyminen ei muodosta liikenteen päästöjen kannalta haastavaa katukuilumaista rakennetta, koska kaavamuutoksessa Huopalahdentien länsireunaan ei osoiteta rakentamista. Tontin 30063/7 rakentamisen toteutuminen parantaa korttelin 30063 sisäpihan meluolosuhteita."

Tämä herättää tietysti kysymyksiä. Jos tämän kohteen ongelmattomuus ilmanlaadun kannalta perustuu siihen, että katu rajataan vain toiselta puolelta, eikö silloin implisiittisesti myönnetä, että katukuilun muodostava bulevardi on lähtökohtaisesti ongelmallinen? Ja jos ja kun on niin, että rakentaminen kadunvarteen parantaa takana olevien asuinkortteleiden meluolosuhteita ja ilmanlaatua, eikö tilanne ole hiukan epäoikeudenmukainen? Miksi joidenkin asukkaiden olisi uhrauduttava toisten asukkaiden melumuuriksi ja hiukkassuodattimeksi? Ei kai kaupunkisuunnittelu sentään sotaa ole?

Tai no...yleiskaavahan ilmoittaa olevansa "strateginen". Ehkä se tarkoittaa juuri tätä.

Mietteitä moraalitaloudesta

Vaikka taloustiede itsenäistyi poliittisesta ja moraalifilosofiasta omaksi tieteenalakseen vasta 1800-luvulla, se on onnistunut rakentamaan itsestään kuvan yhteiskunnallisesti neutraalina tieteenalana, joka kertoo päätöksentekijöille miten talous toimii ja mitä eri päätöksistä seuraa. Politiikan se sanoo jättävänsä poliitikoille, vaikka se toki uskoo paremmin tietävänsä mitä tulisi tehdä. Moraalista se ei enää kehtaa puhuakaan, se tuntuu jääneen jonnekin historian hämärään. Mitä globaalimmaksi talous käy - ja vastaavasti mitä heikommiksi kansallisvaltiot muuttuvat - sitä selkeämmin talous alkaa näyttää kaikkien sodalta kaikkia vastaan. Ja tässä luonnontilassa - kuten jo Thomas Hobbes oivalsi - ei ole oikeudenmukaisuutta tai epäoikeudenmukaisuutta, vaan "itse kunkin on vain se, minkä hän voi saada, ja niin kauan kuin hän voi sen pitää." (Leviathan 125). Oikeus ja moraali ovat yhteiskunnallisia, eivät luonnollisia ominaisuuksia.

Kuten tunnettua, Hobbes päätteli kuitenkin myös, ettei tämä kuvitteellinen luonnontila ole ainakaan yksilön kannalta kovin miellyttävä: siinä "ei ollut käsitystä ajasta; ei taiteita; ei oppia; ei yhteisöjä; ja mikä pahinta, vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara; ja ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt." (mt. s. 124) Hän tosin totesi, että valtioiden välillä kyllä vallitsee tällainen anarkia, jossa hallitsijat "tähtäävät toisiaan aseillaan ja pitävät silmällä toisiaan... Mutta koska he sillä tavoin ylläpitävät alamaistensa yritteliäisyyttä, siitä ei seuraa sitä kurjuutta, joka liittyy yksittäisten ihmisten vapauteen." (mt. s. 125). Mutta entä sitten jos kansallisvaltioiden suvereniteetti liukuu globaaleille markkinoille ja yhteiskunta fragmentoituu yhä pienempiin ryhmiin, jotka eivät enää ymmärrä toisiaan? Onko silloin enää mahdollista puhua oikeudenmukaisuudesta tai moraalista? Jos leski ei kykene pitämään kiinni rovostaan - mutta sijoittaja kyllä osingostaan - ehkä se nyt vain on niin.

Tietysti voitaisiin esittää hurskas toivomus, että taloustiede perinnettään kunnioittaen kiinnostuisi myös sellaisita asioista kuin oikeudenmukainen tulonjako tai kestävä kehitys, mutta ehkä se on liikaa vaadittu - esimerkiksi "kustannuskilpailukyky" sopii niin paljon paremmin kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Mutta ehkä tarkastelu voidaan kääntää nurin. Myös kaupunkisuunnittelussa vallitsi aina 1970-luvulle asti rationaalisen suunnittelun ideologia, jossa myös kuviteltiin poliitikkojen asettavan tavoitteet, joiden toteuttamiseksi neutraalit suunnittelijat sitten esittävät rationaalisesti perustellut keinonsa. Nyt tällaiseen työnjakoon ei juuri enää uskota - ainakaan alan tutkijoiden keskuudessa - vaan niin keinot kuin tavoitteetkin nähdään läpeensä poliittisina ja ideologisina. Eikä mikään ole poliittisempaa ja ideologisempaa kuin "neutraalius".

Samassa mielessä voidaan olettaa, että näennäisen neutraali talouspuhe pitää sisällään julkilausumattomia oletuksia siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Ja kun ne kaivetaan esiin, niitä voidaan käsitellä kuten moraalifilosofisia väitteitä yleensäkin: etsiä niiden perusteita ja yleistettävyyttä.

Pohditaanpa kokeeksi esimerkkiä, jolla pääsemme kiinni kaupunkisuunnittelun moraalitalouteen. Erityisesti Helsingissä on 60-luvulta asti harjoitettu niin sanottua sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa. Toisin kuin usein kuvitellaan (esim. HS 17.12.), se ei ole tapahtunut kaavoittamalla vaan luovuttamalla eri alueilta tontteja erilaisiin tarkoituksiin, kuten vuokra-, asumisoikeus- ja omistusasuntojen rakentamiseen.  Erityisesti kaupungin rakennuttamien vuokra-asuntojen asukasvalinnassa on vuosien saatossa käytetty sekä tulorajoja että tarvehankintaa, ja sen lisäksi asunnot ovat olleet yksityisiä turvallisempia ja edullisempia: asunnon on saanut säilyttää  haluamansa ajan (jos maksaa vuokransa ja elää kunniallisesti), ja vuokra määräytyy omakustannusperiaatteella. Vuokra-asunnot ovat olleet niin kutsuttuja dekommodifioituja, vapailta markkinoilta irrotettuja tuotteita.

Kaupunkisuunnittelun ja asuntopolitiikan näkökulmasta tätä politiikkaa on perusteltu paitsi kohtuuhintaisen asumisen turvaamisella, myös eri alueiden tasapainoisella sosiaalisella ja etnisellä kehityksellä.  Säännöllisin väliajoin mediassa nostetaan kuitenkin esille se ongelma, että kaupungin vuokra-asuntojen turvallisuudesta johtuen niihin jää asumaan myös ylempiin tuloluokkiin nousseita vuokralaisia, jotka saavat näin laskennallista tukea halvemman vuokran muodossa. "Tutkimus: Helsingin kaupunki tukee hyvätuloisia vuokra-asukkaitaan kymmenillä miljoonilla vuodessa", otsikoi Helsingin Sanomat tuohtuneena 17.2.

Juttu perustui Essi Eerolan ja Tuukka Saarimaan varsin pätevään taloustieteelliseen tutkimukseen, jossa ensinnäkin osoitettiin vuokra-asukkaiden saaman laskennallisen hyödyn olevan merkittävä ja verrattavissa yleiseen asumistukeen, joka kuitenkin kohdistuu paremmin pienituloisiin. Toisaalta he osoittivat, että kaupungin vuokra-asunto ei takaa pienituloisten sijoittumista paremmille alueille verrattuna niihin, jotka ovat onnistuneet saamaan asunnon yksityisiltä markkinoilta, ja joiden asumista tuetaan yleisen asumistuen kautta. Tosin tutkimuksessa sivuutetaan se, että yksityiset markkinat sulkeutuvat niiltä, joiden luottotiedot ovat syystä tai toisesta menneet, joiden rahat eivät riitä takuuvuokriin, tai joiden iho on vuokranantajien mielestä väärän värinen. Toisaalta näiden ryhmien olemassaolo vielä alleviivaa sitä yhteiskunnallista epäkohtaa, että "veronmaksajien" rahaa vuotaa "hyvätuloisille".

Tällä tavoin taloustiede siis kytkeytyy median kautta politiikkaan ja sen moraliteetteihin: on se niin väärin, että hyvätuloiset saavat etua, eivätkä köyhätkään hyödy sekoittamisesta - parempi siis luopua sosiaalisesta asuntotuotannosta tai ainakin tarkistaa säännöllisesti vuokralaisten tulot. Tällainen keskustelu on tärkeää, eikä sitä tule välttää julistamalla tietyt politiikkavaihtoehdot tabuiksi. Tutkimus myös tukee keskustelua ampumalla alas intuitiivisia oletuksia asuntopolitiikan tai kaupunkisuunnittelun vaikutuksista. Toisaalta akateemisen keskustelun kautta tulevat parhaimmillaan esille myös aukot tiedoissamme; esimerkiksi kuinka vakavan kannustinloukun tällainen tarkistaminen aiheuttaisi tai kuinka voimakkaasti asuinalueet sen seurauksena segregoituisivat. 

Samalla on kuitenkin syytä avoimesti myöntää, ettei tällainen keskustelu ole mitenkään arvovapaata, epäpoliittista tai epäideologista. Kyse on oikeudenmukaisuudesta ja moraalista, jota - kuten todettu - esiintyy vain yhteiskunnassa, ja josta siitäkin voidaan järkevästi keskustella. Onko nykytilanne tosiaan väärin, ja jos on, mikä tekee sen vääräksi? Onko esimerkiksi oikein, että vain pienituloiset voivat saada yhteiskunnan tuottamia palveluja, jotka ovat joko subventoituja tai täysin ilmaisia? Olisiko hyvätuloisten aina maksettava niistä markkinahinta, jos heillä kerran on siihen varaa?

Tällainen yleistettävyysvaatimus on voitava esittää jokaiselle esitetylle (tai kätketylle) moraaliväitteelle. Silloin on helppo huomata, että koko hyvinvointivaltio menisi äkkiä uusiksi. Hyvätuloisilla olisi varaa ostaa kirjansa itse; on siis väärin, että kaupunki hankkii niitä kirjastoihin heidänkin lainattavakseen (tarkistamatta heidän tulojaan). Hyvätuloiset voisivat palkata hoitajan kotiinsa; heidän lapsillaan ei siis tulisi olla subjektiivista päivähoito-oikeutta (joka on kumma kyllä nyt viety työttömiltä eikä hyvätuloisilta). Heillä olisi varaa maksaa lastensa koulutus lukukausimaksuilla; ilmainen perus- ja korkeakoulutus on kuntien ja valtion tukea, joka kohdentuu huonosti sitä tarvitseville, kun taas hyvätuloiset ja koulutuetut saavat sitä roppakaupalla.

Tällainen eriytyvien asumisen, palvelujen ja sosiaalisten suhteiden luokkayhteiskunta olisi tietysti mahdollinen, ja ehkä olemme pikku hiljaa menossa siihen suuntaan. Ongelmaksi tulee kuitenkin se, että ne "veronmaksajat", joiden rahaa nyt haaskataan "hyvätuloisten" palveluihin, ovat juuri niitä samoja keskiluokkaisia palkansaajia, joiden oikeutta palveluihin olisimme rajoittamassa. Olisiko siis oikeudenmukaista, että sama keskiluokka kantaisi sekä raskaimman verotaakan että ostaisi palvelunsa vapailta markkinoilta? Verokapinan sillä ainakin saisi aikaiseksi, ja epäilemättä se kääntyisi lopulta vähävaraisimpien tappioksi. Yläluokan iloiset veropakolaisethan ovat jo poistuneet rintamasta, joten keskiluokasta on syytä pitää kiinni.

Hyvinvointivaltio on tietysti monella tapaa utopia, ja samoin on sen kaupunkitilallinen ilmentymä: ajatus siitä, että eritaustaiset ihmiset voivat elää lähellä toisiaan, käydä samoja kouluja, käyttää samoja kirjastoja ja kilpailla opiskelupaikoista vain lahjakkuutensa, ei vanhempiensa tulojen perusteella. Kaupunkisuunnittelussa tämä utopia on merkinnyt asuinalueita, joihin sijoitetaan pien- rivi- ja kerrostaloja erilaisilla hallintamuodoilla sekä peruspalveluja kaikille. Taustalla on ehkä romanttinen ajatus yhteisöstä, joka ei ole pelkästään kuvitteellinen vaan jotain, jolle on valmis antamaan jotain, mutta jolta myös odottaa saavansa jotain. 

Toki tämä unelma on jo kovaa vauhtia rapautumassa. Kynnelle kykenevät suuntaavat muuttoautonsa pois alueilta, joille sosiaaliset ongelmat ja maahanmuuttajat keskittyvät.  Aidattuja asuinalueita ei Suomessa vielä juuri ole, mutta epäilemättä nekin ovat matkalla tänne. Vanhemmat shoppailevat erilaisia kielikylpy-, taide- ja musiikkikouluja oman koulupiirinsä ulkopuolelta. Ja myös asenteet ovat eritytymässä: hyväosaisten mielestä huono-osaisuus on lähinnä itse aiheutettua ja sosiaaliturva hyväksikäyttöä.

"Kilpailu saa ihmiset hyökkäämään hyödyn vuoksi, epäluottamus turvallisuuden vuoksi, turhamaisuus maineen vuoksi", kuvaa Hobbes ihmisluonnon kolmea pääasiallista riidan syytä. "Kaikki mikä aiheutuu sota-ajasta, jolloin jokainen ihminen on jokaisen vihollinen, kaikki se siis aiheutuu myös ajasta, jolloin ihmiset elävät ilman muuta turvaa kuin minkä heidän oma voimansa ja kekseliäisyytensä heille hankkii."

Tässä haetaan luonnollisesti yhteiskuntasopimusta, sitä oikeaa. Ei sitä irvikuvaa, jolla poliitikot tänä päivänä ratsastavat, ja joka kuvaa pikemminkin uutta vastakkainasettelujen ja fragmentoitumisen aikaamme. Mutta ehkä siitäkin nousee jonain päivänä uusi utopia yksinäisyyden, pelon, epäluottamuksen ja häijyyden jälkeen, niihin kyllästyttyämme. 

 

Thomas Hobbes: Leviathan, or the Matter, Forme, and Power of a Commonwealth Ecclesiasticall and Civill (1651). Otteet Tuomo Ahon suomennoksesta, Vastapaino, Tampere 1999.

Essi Eerola & Tuukka Saarimaa: Who Benefits from Public Housing? VATT Working Papers, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki 2015.

Tarinoita takapihalta 8: Sarvia ja hampaita

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta päätti kokouksessaan 10.11.2015 esittää kaupunginhallitukselle yleiskaavaehdotuksen hyväksymistä, tosin pienin tarkennuksin. Muutama näistä tarkennuksista koski aluetta, jonka tarinaa olen seurannut tässä blogissa viime syksystä lähtien. Lautakunta päätti poistaa esityksestä Munkkivuoren lähivirkistysmetsän ja liito-oravapuiston päälle sijoitetut asuntovaltaisen alueen ruudut, samalla kun Turunväylän ja Huopalahdentien varsien rakentamista tiivistettiin. Myös golf-kentän säilyminen 18-reikäisenä turvattiin poistamalla sen ympäriltä asuntorakentamista.

Tämä päätös merkitsi samalla tutkimushankkeeni empiirisen osan päättymistä. Alkoi jo näyttää siltä, että pääsisin testaamaan koko kaavaprosessia luonnoksesta ehdotukseen ja aina valitukseen saakka. Seuraavana vaiheena olisi ollut ns. muistutuksen tekeminen kaavaehdotuksen nähtävilläoloaikana. Tämä Maankäyttö- ja rakennuslaista löytyvä käsite on vähän hullunkurinen; se ikään kuin vihjaa, että kovakorvaisille suunnittelijoille tai päätöksentekijöille on muistutettava asiasta, josta jo luonnosvaiheessa on ollut puhetta. Usein näin onkin, mutta ei tässä tapauksessa. Kaupunkisuunnittelulautakunta otti lusikan kauniiseen käteen ja muutti ehdotuksen voimassa olevan lainsäädännön mukaiseksi. Erityisesti liito-orava on EU:n tiukasti suojelema laji, joten suunnitelma olisi varmasti kaatunut tältä osin jossain vaiheessa. Virkistysarvot ja oikeudenmukaisuus ovat enemmän tulkinnanvaraisia, eikä lopputulosta voi aina ennakoida. Mikäli suunnitelmia joudutaan arvioimaan hallinto-oikeuksissa, silloin tuijotetaan enää vain lakikirjaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Ei ihan, sillä tarinan tähänastiset käänteet ovat saaneet minut hämmennyksen valtaan. Käynnistin tämän tutkimushankkeen vuosi sitten ymmärtääkseni, miten vuorovaikutus suomalaisessa kaavoitusjärjestelmässä todella toimii erotuksena siitä retoriikasta, jolla siitä puhutaan. Syntyykö osallisten, suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden välille dialogia, ja vaikuttavatko he vuoroin toisiinsa? Entä mikä on suunnittelussa hyväksi käytettävän tiedon rooli tässä prosessissa: kuka sitä tuottaa, missä vaiheessa, ja kuinka sitä hyödynnetään? Tieto ja vuorovaikutus liittyvät elimellisesti toisiinsa: suunnittelun tulisi perustua tietoon, ja ratkaisuja tulisi perustella eli esittää niille argumentteja. Toisin kuin pinnallisessa nimby-kritiikissä usein esitetään, vaatimus vuorovaikutuksesta ei tarkoita kaikkien mielihalujen tyydyttämistä, mutta se ei myöskään tarkoita näennäispuuhastelua erilaisissa työpajoissa tai höyryjen päästämistä yleisötilaisuuksissa. Kaupunkilaiset haluavat osallistua kaupunkinsa suunnitteluun, eivät vain saada "ääntänsä kuuluviin".

Minkälaista dialogi siis oli? Sitä ei ollut. Tämä oli ensimmäinen hämmentävä havainto. Ohi puhuminen oli niin systemaattista, että en vieläkään ymmärrä mistä siinä oli kyse. Se oli jollain tavalla niin suomalaista: ei vastaa kun kysytään, vastaa kun ei kysytä. Kun osalliset - minä muiden muassa - kysyivät perusteluja tehtyihin ratkaisuihin, he eivät saaneet vastausta, eivät pihdeilläkään. Toisaalta kun osallisilla - ainakaan minulla - ei ollut mitään tarvetta kysyä mikä yleiskaava on, mitä kaavamääräyksissä lukee tai mitä Maankäyttö- ja rakennuslaissa määrätään, näitä asioita opetettiin varsin auliisti. Kun tehtyjä ratkaisuja kritisoitiin, niitä ei perusteltu paremmin, vaan selitettiin yhä uudelleen mitä merkinnöillä on tarkoitettu. Argumentaation sijasta siis opettamista, täysin siitä riippumatta, kuka milloinkin oli yleisönä.

Yksi suunnittelukirjallisuuden kuuluisia kuvia on Sherry Arnsteinin vuonna 1969 esittämät "vuorovaikutuksen tikkaat", joissa liikutaan täysin valtaa vailla olevista kansalaisista erilaisten näennäisosallistamisten kautta lopulta kansalaisten valtaan. Miten suunnittelun nykytila sijoittuu tähän kuvioon? Kahta alinta askelmaa käytetään paljon: suunnittelu on luonteeltaan hyvin retorista, sanoin ja kuvin, ja se voidaan nähdä osana manipulaatiota. Terapiaa taas edustavat usein erilaiset vuorovaikutustyöpajat ja ideointisessiot, joiden kautta kansalaiset pääsevät muka-vaikuttamaan. Mutta toki myös kolmannelle, neljännelle ja viidennelle askelmalle uskaltaudutaan. Informointi ja suunnittelun läpinäkyvyys on lisääntynyt huomattavasti internetin ja Web 2.0:n aikakautena: kaikki materiaali on helposti saatavilla, ja blogeja ja sosiaalista mediaa hyödynnetään laajasti. Tosin Web 2.0:n määritelmällinen ominaisuus - vuorovaikutteisuus - ei ole juurikaan toteutunut. Mielipiteiden kerääminen ja niiden massakäsittely on myös arkipäivää suunnittelussa. Ja luonnollisesti suunnittelijat ja erityisesti vuorovaikutusammattilaiset pyrkivät rauhoittelemaan osallistujia.

Mutta entä ylimmät askeleet? Arnsteinia voidaan tietysti pitää romantikkona: eivät kaupunkilaiset voi suoraan käyttää valtaa ympäristössään, eikä valtaa voida heille delegoida. He eivät voi myöskään juuri tehdä sopimuksia ja muodostaa kumppanuuksia; kansalaiset/kaupunkilaiset ovat epämääräinen ja jatkuvasti uudelleen muotoutuva joukko, multitude. Onhan meillä toimiva demokratia, jonka kautta  myös kaupunkisuunnittelupäätökset tehdään. Demokratiassa kohtaavat eri intressit ja arvomaailmat, ja sen tuloksena bulevardit nousevat ja golfkentät ja metsät säästyvät. Poliitikkojen lobbaus on näin ehkä tärkeämpää kuin keskustelu suunnittelijoiden kanssa? Poliitikot kun sentään vastaavat kansalaisille viimeistään vaaleissa, toisin kuin virkamiehet.

Ja tässä onkin toinen hämmentävä seikka. Miksi ensimmäinen suunnitteluratkaisu - jolle selvästikään ei löytynyt minkäänlaisia perusteita - muuttui vasta poliittisessa käsittelyssä? Miksi tuossa vieressä oleva alkuperäinen luonnos, jota kaavaehdotus viimeiseen asti noudatti, ei voinut muuttua jo valmistelussa? Kokeeko suunnittelija jotenkin epäonnistuneensa joutuessaan suunnittelemaan jotain uudelleen? Kun näin ei tapahtunut, tämänhetkinen kaavaehdotus ei myöskään näytä kovin loppuun saakka harkitulta. Alkuperäisessä luonnoksessa oli tarkoituksena jatkaa Ulvilantiehen liittyvää Teljäntietä kehäväyläksi ja ryhmitellä asuinkorttelit sen ympärille, mikä olisi luonnollisesti tarkoittanut sekä liito-oravametsän että virkistysmahdollisuuksien menetystä. Kun keskeltä poistettiin kuusi ruutua, ehdotukseen jäi kummalliset "sarvet", joiden muodostamaa ympäristöä voi vain arvailla.

Tämä tarina on kiinnostava siksi, että perinteisesti on oletettu suunnittelun olevan jotenkin rationaalista toimintaa, vastakohtana raadolliselle vallankäytölle. Tanskalainen Bent Flyvbjerg tuli  vuonna 1998 tunnetuksi teoksellaan Rationality and Power: Democracy in Practice, jossa hän teki Aalborgin varhaisen kaupunkikehityshankkeen ruumiinavauksen. Hänen johtopäätöksensä oli tyly: poliitikot eivät suinkaan noudata suunnittelijoiden rationaalisia ehdotuksia, ja järjen on turha asettua vallan kanssa vastakkain. Valta "määrittelee todellisuuden": asiantuntijoiden on jälkeenpäin perusteltava ne päätökset, jotka valta heille sanelee.

Moni kirjan lukenut suunnittelija tunnisti varmaan siinä oman turhautumisensa paikallispolitiikan syövereissä, kun tuntuu siltä, ettei mitään hyviä ajatuksia saa läpi, ja huonoja on taas pakko piirtää puhtaaksi. Itsellenikin tulivat elävästi mieleen vuodet nuorena konsulttina Pohjanmaan lakeuksilla. Mutta sortuiko Flyvbjerg sittenkin vain kirjoittamaan auki suunnittelijan idealistisen kuvan itsestään "yleisen edun" puolustajana, jota vastassa ovat niin omia nurkkiaan puolustavat nimbyt kuin saneluratkaisuja ja lehmänkauppoja tyrkyttävät poliitikotkin? Kuten Aalborgin projektin surkea epäonnistuminen osoitti, sellaisella asenteella ei hyvää kaupunkia rakenneta.


Arnstein, Sherry R. (1969) A Ladder of Citizen Participation. Journal of the American Institute of Planners, vol. 35, issue 4, ss. 216-224.

Flyvbjerg, Bent (1998) Rationality and Power: Democracy in Practice. Käänt. Steven Sampson. Chicago & London: The University of Chicago Press. (Alkuteos Rationalitet of magt, 1991).

Lapintie, Kimmo (2010) Voittako valta järjen? Tieto ja valta kaupunkikehityksessä. Teoksessa Petteri Pietikäinen (toim.): Valta Suomessa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Vasara ja nauloja

Helsingin uusi yleiskaava on edennyt ehdotusvaiheeseen, ja ensi tiistaina siirrytään varsinaisiin poliittisiin päätöksiin. Mikäli ehdotus hyväksytään kaupunkisuunnittelulautakunnassa, se tulee toki vielä nähtäville, ja kaupunkilaisilla on mahdollisuus esittää siitä muistutuksia. Keskeinen rooli on nyt kuitenkin poliitikoilla, jotka vastaavat siitä, millaista kaupunkia meille tulevaisuudessa rakennetaan. Puolueet ovatkin Helsingin Sanomien mukaan ajamassa asemiin: vaikka suhtautuminen on pääosin myönteistä ainakin aikaisemman lähetekeskustelun perusteella, Kokoomuksessa on nyt esitetty epäilyksiä bulevardisoinnista (mm. niiden hinnasta ja ympäristöterveydestä) ja Vihreissä taas viherlueiden supistamisesta. Sosiaalidemokraatit ovat pääosin olleet tyytyväisiä ja kehuneet valmistelua.

Itseäni tässä kaavassa ja sen prosessisssa kiinnostaa erityisesti sen suhde kansainväliseen ja myös kotimaiseen suunnittelukeskusteluun. Laajana ja monipuolisena kaavana se tulee väkisinkin koskettaneeksi useita ajankohtaisia teemoja, jotka ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Suomella ja Helsingillä on tietysti oma suunnittelukulttuurinsa ja -käytäntönsä. On hyvä kuitenkin vilkuilla myös sivuille: miten suunnittelukulttuurimme vastaa ajankohtaisiin haasteisiin, ja miten se kykenee joustamaan muuttuvissa tilanteissa? Tulisiko kaupunkisuunnittelumme muuttua, ja mihin suuntaan? Vaikka tämä yleiskaava ei enää paljon muuttuisikaan (kuten näyttää), suunnittelu on jatkuvaa toimintaa, jonka uudistumiskyky on olennaista kaupungin resilienssin eli sen ketteryyden tai joustavan kestävyyden kannalta. Alle olen koonnut muutamia huomioita, joiden jatkopohdinta olisi mielestäni vaivan arvoista.

Fyysinen vs. strateginen suunnittelu

Strateginen suunnittelu on noussut entistä keskeisempään asemaan suunnittelukirjallisuudessa. Taustalla voidaan nähdä kaupunkipolitiikan muuttunut rooli globalisoituvassa maailmassa. Kaupungit ovat ymmärtäneet olevansa kilpailutilanteessa mm. asukkaiden, sijoitusten ja matkailijoiden houkuttelemisessa. Toisaalta kaupunkeihin keskittyy myös monia ongelmia, kuten segregaatiota, tuloerojen kasvua, rikollisuutta ja ympäristöongelmia. Business as usual ei ole muuttuvassa maailmassa enää järkevin strategia.

Myös Helsingin uusi "kaupunkikaava" ilmoittaa olevansa strateginen, mutta tämän käsitteen merkitys ei tekstistä kovin helposti avaudu. Sitä käytetään erityisesti kaavan yleispiirteisyyttä ja monitulkintaisuutta puolustettaessa ja pyrittäessä siirtämään ratkaisut seuraaville kaavatasoille. Tämä ei ole tosin yllättävää, sillä kaavajärjestelmämme on itse asiassa muuttunut varsin vähän viime vuosikymmeninä. Kaavamme ovat yhä luonteeltaan lähellä blueprint- tai master plan -tyyppisiä kaavoja, joita strategisessa suunnittelussa on nimenomaan arvosteltu. On pidetty kyseenalaisena ajatusta, että maankäyttötarpeita voitaisiin mielekkäästi ennakoida vuosikymmenien päähän. Toisaalta "anything goes" -asenne (mihin suuntaan väljä ja salliva kaavoitus myös vie) ei välttämättä sekään johda hyvään kaupunkiin. Tarvittaisiin siis uusia työkaluja.

Helsingin yleiskaavaa suunniteltiin selkeästi fyysinen
suunnittelu ja urban design edellä.

Suunnittelukulttuurillamme on oma historiallinen taustansa, jossa oma arkkitehtiprofessioni on ollut vahvasti edustettuna. Jo vuonna 1898 Lars Sonck onnistui pamfletissaan "Modern vandalism - Helsingfors stadsplan" ajamaan läpi näkemyksen, että kaupunkisuunnittelu on myös taiteellinen, ei vain tekninen suoritus. Samaa näkemystä edustivat myöhemmin Saarinen, Meurman ja Aalto, ja arkkitehdit ovat hiukan yllättävästikin säilyttäneet asemansa näihin päiviin saakka. Se näkyy suunnittelun vahvasti fyysisenä painotuksena: kaupunki ikään kuin suunnitellaan ja rakennetaan ensin valmiiksi, jonka jälkeen inhimillinen ja taloudellinen elämä sijoittuu siihen. Tähän ajatteluun kuuluu yleensä myös eri politiikkalohkojen selkeä erottaminen toisistaan. Esimerkiksi segregaatio- ja monikulttuurisuuskysymykset nähdään kaupunkisuunnittelun ulkopuolisina asuntopoliittisina ja koulutuksellisina kysymyksinä. "Suunnittelu ei voi määritellä kuka asuu missäkin" tavataan argumentoida. 

Vaihtoehtoinen, politiikkalähtöinen suunnittelu puolestaan määrittelee fyysiselle suunnittelulle oman roolinsa osana kaupungin integroitua kehittämistä. Aidosti strategisessa suunnittelussa yleensä määritellään ensin tavoitteet ja tunnistetaan ongelmat, hankitaan ajoissa tarpeellinen (tieteellisesti perusteltu) tieto, suunnitellaan skenaariot ja vaihtoehdot, arvioidaan niitä vuorovaikutteisesti sekä kaupunkilaisten että asiantuntijoiden kanssa, ja lopulta analysoidaan eri politiikkalohkojen mielekästä roolia kokonaisuudessa. Esimerkiksi kaupunkeihin keskittyvä maahanmuutto ja segregaatio ovat kysymyksiä, joihin liittyy sekä uhkia että mahdollisuuksia, ja niihin on puututtava muun muassa koulutuksen sekä asunto- ja sosiaalipolitiikan kautta. Ne kääntyvät kuitenkin myös maankäyttö- ja designkysymyksiksi, kun pohditaan esimerkiksi maahanmuuttajien sijoittumista kaupunkirakenteessa (kyllä, sitä voidaan ohjata!), monikulttuurisuuden roolia kaupunkitilan ja yritystoiminnan muutoksissa ja eriytyvien palveluiden sijoittumista. Jopa estetiikan olisi uudistuttava tilanteessa, jossa yhtenäiskulttuuriin ei ole enää paluuta.

Kysyntälähtöisestä tarjontalähtöiseen liikennesuunnitteluun

Liikenne on kaupunkisuunnittelun osa-alue, jossa intuitio vie helposti harhaan. Kuvittelemmme että liikenne jotenkin kasvaa itsestään (jolloin siihen on varauduttava) tai että kutakin väylää ajavat autot jotenkin ovat "siellä", joten jos teemme muutoksia liikennejärjestelmässä, ne täytyy "siirtää" johonkin. Tosiasiassa liikenne muodostuu miljoonista yksittäisistä päätöksistä, jotka koskevat sitä, matkustetaanko ylipäätään vai tehdäänkö esimerkiksi etätöitä, mihin lähdetään, milloin lähdetään, mikä reitti valitaan ja millä liikennevälineellä matkustetaan. Pidemmällä tähtäimellä tehdään päätöksiä siitä, mihin muutetaan, mistä otetaan työpaikka vastaan ja mitä harrastetaan. Kaikkiin näihin päätöksiin vaikuttaa se, mitä on tarjolla: minkälaisia väyliä on rakennettu, kuinka paljon parkkipaikkoja löytyy, onko kaupunkiin ajamisesta maksettava, onko julkinen liikenne toimivaa, ja mitä maksavat asunnot kaupungissa tai kehyskunnissa. 

Moottoritiestä vesipuistoksi: Cheonggyecheon, Soul.

Insinöörit toki tietävät tämän, mutta silti heidänkin laskelmansa voivat mennä metsään. Kun Soulissa Etelä-Koreassa päätettiin purkaa moottoritie ja muuttaa väylä puistoksi, valtaosa liikennesuunnittelijoista esitti poliitikoille vakavan varoituksen: liikenne ruuhkautuu pahasti niin Soulissa kuin sen ympäristössäkin, ja vastaavasti matka-ajat kasvavat kohtuuttomiksi. Kaupunginjohtaja piti kuitenkin päänsä, ja todellisuudessa ihmiset yksinkertaisesti sovittivat matkansa muuttuneeseen tilanteeseen. Matka-ajat jopa lyhenivät, mitä on pidetty tosielämän esimerkkinä ns. Braessin paradoksista.

Mitä tästä opimme? Onko insinööreihin lainkaan luottaminen? Ehkä ei kuitenkaan ole kyse vain heistä vaan heidän käyttämistään työkaluista. Liikennemallit eivät ole yhtä kuin todellisuus, vaan ne ovat sen voimakkaita yksinkertaistuksia. Ongelma on ehkä se tapa, jolla niitä käytetään perusteluina. Sääprofeetta ymmärtää kyllä sanoa, että mallit näyttäisivät sitä tai tätä, mutta siihen liittyy kuitenkin epävarmuustekijöitä, joten asiaa täytyy myöhemmin tarkistaa. Liikennesuunnittelijat ovat yleensä suoraviivaisempia. "Tarkastellussa skenaariossa säteittäinen välityskyky Kehä I:n sisäpuolella laskee noin puoleen nykyisestä, mistä seuraa tieliikenteen laajamittainen ruuhkautuminen," he kirjoittavat Helsingin suunnittelemasta bulevardisoinnista. Mutta jos säätila on kaoottinen ja kompleksinen, eikö sitä ole yhtä lailla ihminen ja hänen käyttäytymisensä?

Helsingin yleiskaavassa onkin rohkeasti lähdetty määrittelemään Kehä I:tä ikään kuin kaupungin uudeksi muuriksi. Kun saavutaan Helsinkiin autolla, ei huristellakaan keskustaan asti vaan kehälle, josta matka jatkuu - jos jatkuu - katuverkon kautta sisemmäs. Epäilemättä tulevaisuudessa tämä kaupunginmuuri tulee saamaan myös omat "porttinsa" eli automaattiset maksupisteet, jollaiset edistyneemmissä kaupungeissa jo on. Jotta bulevardien ja muiden katujen ilmanlaatu pysyy riittävän hyvänä, saastuttavimmilla autoilla ei myöskään tulisi olla kehän sisäpuolelle mitään asiaa. Järkevämpää onkin siis vaihtaa sovulla julkisiin, joihin yleiskaava panostaa vahvasti. 

Tosin jos näin pitkälle mennään, ei ole mikään pakko rajoittua vain bulevardeihin. Bulevardi ei ole suinkaan ainoa tapa rakentaa tiivistä kaupunkia, vaikka keskustelussa se onkin nähty suurin piirtein tiiviin kaupungin synonyymina.  Entä jos mentäisiin vielä pitemmälle, kuten Soulissa uskallettiin tehdä?

Virkistysalueista vihreään infrastruktuuriin

Funktionalismin perintönä maankäytön suunnittelumme perustuu yhä maan jakamiseen erilaisten käyttötarkoitusten hallitsemiin alueisiin. Toki määrittelyssä on menty entistä enemmän monifunktionaalisuuden suuntaan, mutta funktionaalisuutta se on yhtä kaikki. Etenkin kaupunkivihreän kohdalla tämä on kuitenkin ongelmallista, sillä perinteinen virkistys on vain yksi sen monista tehtävistä, eivätkä ne kaikki liity suoraan vaan välillisesti ihmiseen. Yleiskaavan tasolla viheralueita on opittu kyllä rakentamaan mahdollisimman katkeamattomiksi verkostoiksi, samalla kun luonnonsuojelusta on pyritty huolehtimaan erilaisten suojelualueiden ja -ohjelmien avulla. Sen pitemmälle ei ole monasti kuitenkaan päästy, vaikka tutkimuksessa on pyritty rakentamaan uusia käsitteitä ja tekniikoita jo pitkään. Viimeisimpänä konseptina on vihreä infrastuktuuri, joka tuottaa kaupunkilaisille monenlaisia ekosysteemipalveluja - vastaavasti kuin rakennukset ja kadut tuottavat asumis-, liikkumis-, päivähoito- terveys- ym. palveluja. Kaupunkivihreä ei tästä näkökulmasta ole enää suunnittelun tausta, eräänlainen vihreä paperi, jonka päälle rakennukset ja kadut piirretään, vaan se on kaupungin aktiivinen elementti. 

Syksyllä 2014 Ligurian pääkaupunki Genova
oli yksi tulvien pahiten koettelemia kaupunkeja 

Ekosysteemipalvelut jaetaan tavallisesti tuottaviin, sääteleviin, ylläpitäviin ja kulttuurisiin palveluihin. Esimerkiksi kaupunkimetsässä nämä kaikki ovat edustettuina. Ne tuottavat tosin rajoitetummin puuta, marjoja ja sieniä, mutta säätelijöinä ne ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ne tasaavat esimerkiksi lämpötilaeroja useita asteita vaimentaen niin kylmät tuulet kuin paahtavan auringonkin. Hellekesinä tehdyissä tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että kuolleisuus lisääntyy merkittävästi kaupungeissa, joissa ei ole varjostavaa puustoa. 

Yhdessä puusto ja aluskasvillisuus myös pidättävät ja puhdistavat hulevesiä. Metsässä sadannasta haihtuu 40% ja imeytyy 50%, ja vain 10% valuu eteenpäin. Urbaanissa ympäristössä, jossa 75%-100% on vettä läpäisemätöntä pintaa, haihdunta on vastaavasti 30%, imeytyminen 15% ja valunta jopa 55%. Seuraukset ovat meille kaikille tuttuja ja ilmastonmuutoksen vuoksi yhä yleisempiä: rankkasateiden aikana kaupunkien kadut muuttuvat sadevesiviemäreiksi, eikä jälki ole miellyttävää. Esimerkiksi viime syksynä Genovan kaupunki koki kaksi massiivista tulvaa kuukauden välein: juuri kun kadut oli siivottu mudasta ja roinasta, luonto iski jälleen. Ja siinä vaiheessa viranomaisilla ei ollut muuta neuvoa kuin kehottaa ihmisiä nukkumaan yläkerroksissa.

Myös Helsingin yleiskaavassa ekosysteemipalvelut ovat jo läsnä, mutta vain sanana: määräysten mukaan niitä tulee "kehittää". Itse kaavassa viheralueet on kuitenkin jaettu vain kahteen luokkaan: "virkistys- ja viheralueeseen" ja "merellisen virkistyksen ja matkailun alueeseen". Esimerkiksi kaupunkimetsien ja avoimien viheralueiden välille ei ole tehty minkäänlaista eroa, ja lisärakentaminen kohdistuu erityisesti metsäalueille. Ajattelumallien muuttuminen viherrakenteen kohdalla on siis varsin hidasta, mutta toivottavasti siinäkin päästään eteenpäin jo ensi kierroksella.

Moni on varmasti kuullut tarinan miehestä, jolla oli käytössään vain vasara, ja joka siksi näki nauloja kaikkialla. Käytössämme olevat työkalut - niin ajatukselliset, virtuaaliset kuin vuorovaikutuksellisetkin - määrittelevät sen, kuinka kaupungin käsitämme, ja miten sitä kehitämme. Toivoa sopii, että suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden pakkiin saadaan jatkossa myös uusia, eri tarkoituksiin soveltuvia työkaluja.