13.10. Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa Lahden
kaupunginjohtajan talousarvioehdotuksesta, jonka mukaan Lahti aikoo supistaa
roimasti lähikirjastoverkkoaan: Kärpäsen, Launeen ja Mukkulan lähikirjastot
lopetetaan seuraavien kolmen vuoden aikana. Jalkarannan ja Liipolan kirjastojen
toiminta jatkuu elokuussa 2015 valmistuvissa monitoimitiloissa, "mutta mahdollisimman
laajasti itsepalveluperiaatteella". Nykyisenkaltaisia
lähikirjastopalveluja on tarkoitus tarjota jatkossa vain Ahtialassa ja
Renkomäessä, jotka nekin siirtyvät koulun ja terveysaseman yhteyteen. Tämä
kaikki konsulttityönä tehdyn "palveluverkkokonseptin" seurauksena.
Mikä tässä on erityisen huolestuttavaa? Jos ei itse
asu Lahdessa, voi viitata kintaalla entisen Business Cityn tai Suomen Chicagon
sivistymättömyydelle, mutta itse asiassa kaikkien kaupunkilaisten on syytä nyt
olla varuillaan. Kirjasto on viimeisiä maksuttomia julkisia palveluja, ja sitä
on pidetty suomalaisen sivistyksen keskeisenä tukipilarina, heti peruskoulun
jälkeen. Julkisena palveluna se on tietysti ollut usein ideologisten
hyökkäysten kohteena, ja sen maksullisuutta on esitetty aika ajoin. Kirjasto on
kuitenkin ilmaisena juuri vähävaraisten ja työttömien keskeinen palvelu; onhan
se lämmin tila, jossa voi lukea päivän lehdet, joiden tilaaminen olisi liian
kallista - ja samalla voi sivistää itseään tai etsiä vaikkapa uutta ammattia.
Lapsiperheille ja ikääntyneille kirjasto - ja juuri lähikirjasto - on yhtä
lailla keskeinen palvelu. Näiden ryhmien ääni ei paikallispolitiikassa
kuitenkaan välttämättä kuulu.
Huolestuttavaa tässä kehityksessä on kuitenkin myös
se, että Lahden kaupunginjohtaja - varmaan monen muun poliitikon ja poliittisen
virkamiehen ohella - ei ole huomannut mitä kirjaston "konseptille" on
aikojen saatossa tapahtunut. Tämä on tainnut jäädä myös kaupungin käyttämältä
konsultilta huomaamatta, vaikka konsulttikieli on muuten hallussa. Kirjasto ei
ole enää "lainasto", jollaiseksi sitä ennen nimitettiin, vaan se on
julkista tilaa. Näin ollen kirjaston "tehokkuuden" tai
tarpeellisuuden mittaaminen lainamäärillä on täysin harhaanjohtavaa. Toisaalta
julkisen tilankin luonne on muuttumassa vauhdilla.
Uutena ilmiönä on luonnollisesti tieto- ja viestintätekniikan nopea
kehittyminen. Jos kirjasto ennen oli nimenomaan se paikka, jossa pääsi käsiksi
tietoon - ja luonnollisesti myös sanataiteesen - tänä päivänä useimmilla on
kannettavillaan, tableteillaan ja älypuhelimillaan pääsy lähes loputtomien
lähteiden äärelle. Kirjastoon ei siis välttämättä tarvitse mennä tietoa
etsimään, joskin osa etenkin vanhasta kirjallisuudesta on yhä etsittävä
fyysisesti. Itse luen jatkuvasti alani artikkeleita, mutta kirjastoista en enää
käy niitä etsimässä. Kuitenkin istun tälläkin hetkellä kirjastossa tekemässä
työtä. Enkä ole ainoa: työn muuttuminen entistä enemmän digitaaliseksi ja tietoverkkojen levittäytyminen on mahdollistanut työn siirtymisen työhuoneilta ja toimistoista julkiseen tilaan.
Halusimme Aalto-yliopistossa käynnissä olevassa CityWorkLife-hankkeessa tutkia hiukan tarkemmin tätä ilmiötä: ketkä käyttävät julkisia tai puolijulkisia tiloja, miten he niitä käyttävät, ja miksi he valitsevat juuri nämä tilat. Uusi ilmiö tässä kehityksessä on nimittäin se, että toisin kuin useimmat perinteiset työpaikat, etätyöpaikat valitaan itse. Silloin tärkeiksi nousevat paitsi itse paikkojen ominaisuudet, myös niiden sijainti suhteessa kaupunkirakenteeseen. Mielenkiintoista oli myös verrata erilaisten oletettujen työpaikkojen, kuten kirjastojen ja kahviloiden välisiä eroja.
Menetelminä käytimme toisaalta tilojen ja niiden käytön analysointia ja havainnointia, toisaalta tiloissa työskentelevien haastatteluja. Tarkkailimme (tai oikeammin tutkijatohtorimme Mina di Marino ja tutkimusapulaisemme Heini Emilia Saari tarkkailivat) kymmentä julkista tai puolijulkista tilaa, joista kirjastoja olivat Kirjasto 10, Kaisa-kirjasto sekä poikkeuspilotti Kaupunkiverstas. Tiloja ja niiden käyttöä havainnoitiin yhteensä 95 tuntia, ja haastatteluja tehtiin 150. Haastateltavat löydettiin tietotekniikkaa käyttävien joukosta kysymällä, olivatko he tekemässä työtä eivätkä esimerkiksi opiskelemassa, mikä rajattiin tässä hankkeen ulkopuolelle.
Haastattelujen ja taustatietojen avulla rakennettiin profiilit erilaisista tyypillisesti julkisia tiloja työntekoon käyttävistä. Näin pienellä aineistolla ei luonnollisesti voi tehdä johtopäätöksiä koko ilmiöstä, mutta se ei ollut tarkoituskaan; kaupunkisuunnittelussa ei suunnitella keskiarvokäyttäjälle, mutta toisaalta ei myöskään jokaiselle yksilölle erikseen. Selkeitä käyttäjätyyppejä löytyi viisi, joille annoimme nimet tutkija, taiteilija, yrittäjä, kulkija ja pakenija.
Kuvassa oikealla ovat kahdessa kirjastossa (Kirjasto 10 ja Kaupunkiverstas) työskentelevien ammattialat, ja vasemmalla vertailuna Café Köket -kahvilassa työskentelevät. Ymmärrettävästi taide ja kulttuuri nousevat ykkössijalle, mutta merkittäviksi nousevat myös mm. liiketoiminta- ja rahoituspalvelut sekä tieto- ja viestintätekniikka. Kahvilassa tilanne on toinen: taide ja kulttuuri (ensimäinen palkki) jää rahoituksen ja julkisten palvelujen varjoon.
Tätäkin mielenkiintoisempaa on katsoa minkälaisessa työsuhteessa eri paikoissa työskentelevät ovat. Kirjastoissa nousevat selkeiksi ykkösiksi freelancerit ja yrittäjät, kun taas kahvilassa istujat ovat suurten organisaatioiden palveluksessa (mihin vaikuttaa luonnollisesti myös kahvilan sijainti). On ehkä luontevaa, että kirjastot ilmaisena julkisena palveluna vetävät puoleensa niitä työntekijöitä, joilla ei ehkä ole (vielä) omaa toimistoa, ja jotka voivat hyödyntää kirjastoa myös niissä olevien langattomien yhteyksien ja tulostusmahdollisuuksien vuoksi. Kirjaston yhtenä uutena tehtävänä onkin nähtävästi toimia eräänlaisena "tilallisena yrityshautomona".
Ja siitä päästäänkin takaisin Business Cityyn. Suurin osa poliitikoista, virkamiehistä ja konsulteista varmaan ymmärtää, että esimerkiksi liikenneyhteydet eivät ole vain kivoja julkisia palveluja, joista voidaan talouden tiukentuessa luopua. Niiden merkitys yhdyskunnan elinvoimaisuuden kannalta on ratkaisevaa, mikä ei tietysti tarkoita vain henkilöautoliikennettä. Tilallisten palvelujen kuten kirjastojen merkitystä ei kuitenkaan ole vielä oivallettu tästä näkökulmasta: ne ovat itse asiassa uuden työn, uuden yritystoiminnan ja uuden kulttuurin kotipesiä.
Mielenkiintoinen tutkimus ja näkökulma. Lisämaustetta tuohon olisi vielä tuonut, jos keskustakohteiden lisäksi asiaa olisi tutkinut myös esikaupunkialueella/kaupunginosissa. Uskon, että julkisen/ puolijulkisen tilan käyttäjäryhmät ja käyttötarkoitukset olisivat osaltaan hyvinkin erilaiset, kuin keskustan kohteissa.
VastaaPoistaNäin varmaankin on. CityWorkLife-hankkeessa tutkimme keskusta-alueen kirjastoja, kahviloita ja ulkotiloja, joissa korostuvat hyvät yhteydet. Oletettavasti esikaupunkialueilla ja lähiöissä korostuu enemmän läheisyys asunnosta, mutta toiminnan monipuolisuus voi olla sielläkin nähtävissä.
VastaaPoistaKiitos taas, Kimmo!
VastaaPoista