Design for All?

Kävelen ystävien kanssa takaisin asunnolleni puolen yön maissa hyvän ravintolaillallisen jälkeen. Milanossa on satanut lähes tauotta jo viikon ajan, ja sadevesiviemärit ovat vaikeuksissa: vesi nousee kaduille ja jalkakäytäville. Corso Indipendenzan varrella huomaan, että muutkin ovat siirtymässä yöpuulle. Kadunvarren rakennuksissa on noin puolen metrin katettu sisäänveto, joka tarjoaa juuri ja juuri suojaa sateelta. Kivijalan juureen rakennettu kivipenkki taas estää vesimassoja kastelemasta vuodetta. Hyvää suunnittelua?

Käsitteellä 'Design for All' viitataan periaatteeseen, että käyttäjien - erityisesti heikoimmassa asemassa olevien - erilaiset tarpeet on otettava huomioon suunnittelussa. Joitain vuosia sitten osallistuin Euroopan Unionin rahoittamaan COST-hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli edistää kaupunkiympäristön suunnittelua jalankulkijan näkökulmasta. Huomioon otettavina ryhminä tunnistettiin lapset, aikuiset, ikääntyneet ja liikuntarajoitteiset sekä "muut ryhmät", joiden erityisiä tarpeita pohdittiin usean tutkijan voimin. "Kaikkia tarpeita ei kuitenkaan tarvitse huomioida", kirjoitti hanketta johtanut Rob Methorst, "Esimerkiksi nukkumisen tarpeen ihmiset tyydyttävät kotonaan". Mutta entä jos kotia ei ole?

Nukkuminen on luonnollisesti varsin keskeinen inhimillinen tarve, paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi elokuvissa käynti. Julkista tilaa tulisi ilmeisesti siis suunnittella siten, että se toimisi sekä 'normaalikäytössä' että kodittomien tarpeita ajatellen. Nukkumisessa keskeisiä haasteita on turvallisuus, omaisuuden turvaaminen ja suojautuminen sateelta ja kylmältä. Kodittomien tulisi myös kyetä huolehtimaan henkiökohtaisesta hygieniastaan. Kun heiltä ei voi odottaa taloudellista panosta, luontevana ratkaisuna tuntuisi olevan tilojen monikäyttöisyys: esimerkiksi penkki voi toimia sekä päiväaikaista istuskelua että yöaikaista nukkumista varten.

Kuten tiedämme, tällaista funktionalistista pohdiskelua suunnittelijat eivät kuitenkaan pääse harjoittamaan. Sen sijaan he saavat käänteisen tehtävän: kuinka tehdä julkinen tila sellaiseksi, että se olisi mahdollisimman vaikeasti käytettävissä nukkumisen. Moni on varmaan huomannut, että esimerkiksi puistonpenkkeihin on ilmestynyt ylimääräinen käsinoja keskelle. Ei se tietenkään taitavia nukkujia estä, kuten kuvasta näkyy, mutta vähentää toki penkin monikäyttöisyyttä.  Muita keinoja ovat esimerkiksi terävät kulmat ja siirtyminen nojailtaviin istuimiin.

Mikä tällaisen suunnitteluajattelun taustalla on? Voisi tietysti yrittää selittää, että kun penkin funktio on istuminen, sen käyttäminen muihin tarkoituksiin tulee estää. Mutta tällainen päättely johtaa heti vaikeuksiin. Jos odotustilan funktiona on odottaminen, onko väärin käyttää sitä esimerkiksi työsähköposteihin vastaamiseen? Monifunktionaalisuus on päinvastoin hyvän suunnittelun tunnusmerkki. Voisi myös esittää, että kysymys kodittomuudesta ei kuulu mitenkään kaupunkisuunnitteluun, vaan että se on hoidettava sosiaalipoliittisin ja asuntopoliittisin keinoin. Asunto tai asuntolapaikka kaikille, niin pulma on ratkaistu. Tässä törmätään kuitenkin globaalin kaupunkikehityksen koviin lainalaisuuksiin, tuloerojen jatkuvaan kasvuun ja maahanmuuton - sekä laillisen että laittoman - lisääntymiseen. Kodittomuus on pikemminkin prosessi kuin ratkaistavissa oleva ongelma: vaikka järjestäisimme kodin kaupunkimme kaikille kodittomille, lisää tulee jatkuvalla syötöllä.

Viime kuussa Politecnico di Milanossa tarkastetussa väitöskirjassaan Homelessness in/out the public space of contemporary Toronto Simona Sambati osoittaa mielenkiintoisella tavalla, kuinka globalisaatio ja kodittomuus kytkeytyvät yhteen. Torontoa voidaan pitää yhtenä uuden globaalin ja tietointensiivisen  kaupunkikehityksen voittajista: sen keskusta täyttyy kovaa vauhtia uusilla pilvenpiirtäjillä, jotka edustavat uuden talouden toimijoita: rahoitus-, vakuutus-, konsultointi-, ITC- ja tutkimussektoria. Näiden tarvitsemaa koulutettua ja vaurasta työvoimaa varten tarvitaan korkeatasoisia asuinrakennuksia ja niiden ympärille laadukasta kaupunkitilaa ja kulttuuripalveluja. Kun kaupunki kaiken lisäksi on onnistunut lyömään läpi suvaitsevan ja monikulttuurisen kaupungin imagon, se on kuin suoraan Richard Floridan oppikirjasta. Teoksessaan Luovan luokan pako Florida käyttikin Kanadaa ja Uutta-Seelantia esimerkkeinä innovatiivisista maista, joihin luova luokka suuntaa saatuaan tarpeekseen USA:n ahdasmielisestä ilmapiiristä. Myös Saskia Sassen on kuvannut tätä uutta urbaania yläluokkaa, joka haluaa asua keskustassa ja kävellä työpaikalleen, ja joka käyttää rahansa mieluummin korkeatasoisiin palveluihin (ravintolat, konsertit, taidenäyttelyt) kuin autoon ja omakotitaloon.

Kehityksellä on kuitenkin myös pimeämpi puolensa. Kanadan siihen asti varsin toimivan sosiaalisen asuntopolitiikan alasajo alkoi vuonna 1984 Mulroneyn konservatiivisen hallituksen tultua valtaan. Vuosina 1984-1993 valtion panostuksia sosiaaliseen asuntotuotantoon leikattiin 2 miljardia dollaria, ja vuodesta 1993 alkaen nämä investoinnit lopetettiin kokonaan, kunnes tämä ikävä velvollisuus siirrettiin 1996 ensin provinsseille, jotka vastaavasti siirsivät sen kunnille. "Not in my back yard".

Ongelma on vain sinä, että kodittomat ovat aina jonkun takapihalla - tai pikemminkin etupihalla, sillä kodittomuuteen kuuluu nimenomaan pyrkimys keskeisille, julkisille paikoille. Se on täysin rationaalista, sillä julkisella paikalla todennäköisyys joutua väkivallan tai ryöstön kohteeksi on pienempi, kiitos sosiaalisen kontrollin ja valvontakameroiden. Erityisesti rautatieasemien ympäristö on suosittua aluetta, ilmeisesti pitkien aukioloaikojen ja hygieniapalvelujen vuoksi. Keskeiset paikat ovat myös niitä joissa raha liikkuu, ja jokunen ropo voi liietä myös kerjääjille ja kaupustelijoille. Vaikka suunnittelijat eivät olekaan pohtineet kaupunkia asunnottomuuden näkökulmasta, kodittomat ovat tehneet sen kyllä itse.

Tämä ei kuitenkaan sovi siihen uuteen konseptiin, jolla globaalikaupunkeja nykyisin kehitetään. Korkeatasoiset asuinalueet, kulttuuripalvelut ja laadukas julkinen tila eivät tunnu sopivan yksiin sen kanssa, että kodittomien kohdalla julkinen ja yksityinen sekoittuvat, ja että he valloittavat osia tilasta omaan yksityiseen käyttöönsä. Kaupungin tulisi olla siisti, toimiva ja kaunis, eikä se saisi herättää vaikutelmaa rappiosta tai sosiaalisista ongelmista. Muuten huolella rakennettu brändi kärsii. Asuinalueet voidaan vielä aidata ja eristää muurein, mutta julkisen tilan kohdalla ongelma on vaikeampi. Kaupunkitilan "saneeraus" ei oikein onnistu, sillä kodittomia ei - sentään - voi luokitella jätteeksi.

Tässä tilanteessa monet kaupungit ovat sortuneet melko epätoivoiseen strategiaan: se mikä ei ole miellyttävää, kielletään. Torontossa kiellettiin mm. tuulilasien pesu liikennevaloissa ja kerjääminen pankkiautomaattien ja julkisen liikenteen pysäkkien läheisyydessä. Rikkomuksista rangaistaan sakoilla. Tilanne on täysin absurdi: köyhimmistä köyhimpiä koetetaan estää harjoittamasta sitä ainoaa elinkeinoa, joka heille jää, määräämällä heille sakkoja, joita he eivät luonnollisestikaan pysty maksamaan. Sambati kertoo esimerkin naisesta, joka oli puolen vuoden aikana ehtinyt kerätä 2160:n dollarin verran sakkoja, vaikkei ollut edes koditon - rahat kun eivät riittäneet kuin vuokraan. Toinen, jo edesmennyt koditon oli onnistunut keräämään lähes 30 000:n dollarin edestä maksamattomia sakkoja, "ja oli ylpeä siitä", kuten hänen ystävänsä kertoivat.

On mielenkiintoista, kuinka vähän ajattelu on muuttunut 1500-luvun englantilaisesta lainsäädännöstä, joka loi käsitteet "deserving poor" ja "idle". Edellisiä tuli auttaa ja jälkimmäisiä rangaista. Kerjäläiset kuuluivat luonnollisesti jälkimmäiseen sakkiin, eikä tilanne ole tuosta juurikaan muuttunut: yhä keskustellaan kerjäämisen kieltämisestä, ellei sitä ole jo tehty. "Kerjääminen ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin", totesi Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen Helsingin Sanomissa 9.10.2010. Mieleen tulee väistämättä Mary Douglasin määritelmä liasta "asiana väärässä paikassa".

Mutta palataan alun provokatiivisiin pohdintoihin. Ei kodittomuuden ensisijainen ratkaisu tietenkään voi olla puistojen ja torien varustaminen lukittavilla ja lämpöeristetyillä kapseleilla; siinä mielessä se ei ole kaupunkisuunnittelun tai designin vaan ensisijaisesti politiikan kysymys. Kyse on kuitenkin laajemmasta ongelmasta suunnittelun ja politiikan takana, jota voisi kutsua sulkeistamiseksi. Asioilla on oma sisäinen logiikkansa, ja se on syytä tiedostaa. Globaalikaupungin menestystarinaan liittyy olennaisena kääntöpuolena myös köyhyys ja syrjäytyminen, ja se on nimenomaan urbaani ilmiö. Siltä voidaan suojautua vain linnoittautumalla, mikä osaltaan rapauttaa sitä mitä kaupunki parhaimmillaan on: avoin.

Kuvat: San Juan, Puerto Rico; Porta Nuova, Milano; Piazza di Duomo, Milano; Barcelona; Rio di Janeiro (Kimmo Lapintie)