Kaavoitusvaalit?

Tulevat kuntavaalit käydään tilanteessa, jossa kunnilta ollaan viemässä sosiaali- ja terveysuudistuksen myötä puolet rahoista ja myös tehtävistä. Siksikö puolueilla on osassa maata ollut vaikeuksia löytää entiseen tapaan ehdokkaita? Kokevatko ihmiset, ettei kunnissa pääse enää käyttämään riittävästi valtaa? Mitä päätettävää kunnille enää jää?

Sote-palveluja Korppoon torilla (KL)

Itse asiassa aika paljon. Vaikka sosiaali- ja terveystoimi on rahassa mitattuna nykyisten kuntien suurin savotta, se on kuitenkin hyvin pitkälle lainsäädännön kautta määriteltyä. Eduskunta on lukuisten määrällisten ja laadullisten kriteerien avulla pitänyt huolen siitä, että itsenäisillä kunnilla on sittenkin ollut hyvin vähän liikkumavaraa. Kunnilla ei ole myöskään ollut päätösvaltaa siitä, kuinka paljon niiden alueella sairastellaan, köyhdytään tai ajetaan lapsia lumihankeen. Kun tarvetta on, ongelmat on vain hoidettava vaikka kukkaron pohja paistaisi. Tämä resurssien ja velvoitteiden ristiriita oli luonnollisesti se syy, joka ajoi tämän ja jo edellisen hallituksen sotesoppaa hämmentämään.

Mutta mitä kunnille siis jää, jos tämä viimeisin uudistus saadaan ajettua maaliin? Kolme kovaa koota: koulutus, kulttuuri ja kaavoitus sekä näihin elimellisesti liittyvät asiat kuten asuminen ja infrastruktuuri. Jos kaavoitusta verrataan sosiaali- ja terveyspalveluihin, siinä ollaan itse asiassa menty täsmälleen päinvastaiseen suuntaan: kuntien kaavoitusmonopolia on jatkuvasti vahvistettu. Kaavoitusmonopoli tarkoittaa sitä, että kunta saa päättää itsenäisesti siitä, miten sen aluetta käytetään: mihin rakennetaan asuntoja ja minkälaisia, mihin vedetään liikenneväylät, kaavoitetaanko kunnan omalle vai myös yksityiselle maalle, kuinka paljon ja minkälaista viheralueita varataan, miten koulut ja päiväkodit sijoitetaan, ja niin edelleen. Toki tätäkin toimintaa säätelee laki, mutta se jättää kunnille huomattavasti enemmän pelivaraa.

Kun itse toimin konsulttina 1990-luvulla, tilanne oli toinen: jokainen pienikin kaava oli lähetettävä Ison Veljen vahvistettavaksi, ensin lääninhallitukseen ja sitten alueelliseen ympäristökeskukseen. Siellä niitä syynäiltiin aikansa ja joskus myös jätettiin vahvistamatta, jolloin kunta joutui sakkokierrokselle. Siinä tuhraantui sen verran aikaa, että eräs turhaantunut virkamies valittikin lääninhallituksen omalaatuista tulkintaa kestävästä kehityksestä: kehitystä joka kestää. Mutta toki siinä oli positiivinenkin puolensa: kaavan laatijana saattoi ennakoida mahdollisia kielteisiä päätöksiä ja kehottaa kuntaa kaavoittamaan paremmin. Valtio antoi ikään kuin selkänojaa.

Mutta nyt on toisin, ja kunnilla on sekä valta että vastuu. Se tarkoittaa myös sitä, että kaavoitus on kunnan keskeinen strateginen väline. Kaavoitus ei tietenkään vielä synnytä sen enempää asuntoja kuin palvelujakaan, mutta se voi tehdä niiden syntymisen mahdolliseksi. Kaavoittamalla kunta voi esimerkiksi päättää, kuinka paljon se haluaa kasvaa ja mihin kasvu ohjataan. Tässä kunnat ovat tietysti kovin eriarvoisessa asemassa: syrjäkylät eivät kasva pelkästään kaavoittamalla, kun taas kasvukeskuksilla on varaa valita joko nopeampi tai hitaampi kasvu tiiviimmässä tai väljemmässä yhdyskuntarakenteessa. Näillä taas vaikutetaan asuntojen hintoihin sekä yleisemminkin kunnan elinvoimaisuuteen. Rakentamisen ja kaupunkikuvan laatu palveluiden ohella taas vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä ja yrityksiä kuntaan muuttaa. Toisaalta hajanainen yhdyskuntarakenne vaikuttaa suoraan kunnan talouteen, julkisen liikenteen järjestämisen edellytyksiin ja vaikkapa kotipalveluihin.

Jos siis kaavoitus vahvistuu ja sote väistyy takavasemmalle (vai pitäisikö sanoa takaoikealle?), nämä ovat sitten varmaan Kaavoitusvaalit? Mitä vielä. Eilen Yleisradio oli koonnut puolueiden puheenjohtajat ensimmäiseen yhteiseen vaalikeskusteluun, ja mistä keskusteltiinkaan? No sotesta. Timo Soini vakuutti, että globaalit terveysalan yritykset eivät kyllä tule Ville Niinistön ovelle valitsemaan häntä asiakkaakseen, vaan Ville saa valita ihan itse. Li Anderssonin mukaan nämä yritykset perustavat tietysti toimipisteen paikkaan, jossa asuu Villen kaltaisia terveitä ja hyvätuloisia ihmisiä. Ville saa siis kyllä valita, mutta Peräkylän Pasi ei. Mutta toki ollaan tekemässä maailman paras sote-uudistus, eivätkä kustannukset tietenkään nouse. Ja niin edelleen.

Sen verran täytyy tietysti ymmärtää Yleä, että kun sote kerran on nyt niin ajankohtainen ja kiistanalainen aihe, toki puheenjohtajien täytyi saada päästää höyryjä irti. Mutta kun se jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kun seurasi samaan aikaan katsojien lähettämiä Twitter-viestejä, hermostus kasvoi viesti viestiltä. Mitä ihmettä tällä oli enää tekemistä soten kanssa, ihmettelivät katsojat, eihän nyt olla käymässä maakuntavaaleja, eduskuntavaaleista puhumattakaan? Mistä puhutaan seuraavaksi, Natosta?

Lopulta kun aikaa oli hukattu lähes tunti (54:40), toimittajatkin heräsivät Twitter-kritiikkiin ja siirtyivät seuraavaan aiheeseen - tai yrittivät, sillä vielä piti vähän keskustella huostaanotoista. Mutta mikä oli seuraava aihe? Kaupunkisuunnittelu? Koulutus? Kulttuuri? No ei. Nyt koitti arvojen aika. Ja mikä olisi sopivampaa arvokeskustelua kuntavaalien alla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki! Ville Niinistö ja Sari Essayah marssitettiin kaksintaisteluun keskustelemaan siitä, miten kirkon tulisi suhtautua homopareihin ja niihin kapinapappeihin, jotka ryhtyvät heitä vihkimään. "Tämä ei kyllä liity kuntapolitiikkaan, mutta se on arvojen ytimessä", vakuutti toimittaja.

No ei tasan tarkkaan liity, ei kunnanvaltuutettujen, ei maakuntavaltuutettujen eikä edes kansanedustajien työhön. Eikä kirkon kipuilu jo voimaan astuneen lain kanssa taatusti ole myöskään "arvojen ytimessä". Kirkkovaltuustojako nyt oltiinkin valitsemassa? Ei, vaan tällä haluttiin "ravistella" puheenjohtajia arvokysymysten äärelle, ja epäilemättä kunnissa niitä riittää.

Seuraavaksi puheenjohtajille jaettiinkin värillisiä kartonkeja, joihin oli kerätty erilaisia "arvovalintoja". Ensimmäisenä tehtävän sai avata Antti Rinne, ja sieltähän se lopulta paljastui: kaavoitus! Kuvitteellisen keskisuuren kunnan kuvitteellisella budjettiylijäämällä oli valittavana kolme vaihtoehtoa, joista vain yhden sai valita: (1) Kaavoitetaan alue vuokra-asunnoille, (2) kaavoitetaan alue omistusasunnoille tai (3) kaavoitetaan virkistysalue, jossa mm. hiihtolatu ja pururata.

Että sillä lailla. Ei ollut Antti Rinteellä vaikeuksia valita vuokra-asunnot, sen vaikeampaa kuin Petteri Orpolla myöhemmin valita yrittäjälukio taidelukion sijasta (näin tuli koulutuskin käsiteltyä). Mitään merkitystä ei siis ollut sillä, missä alue sijaitsee, minkälaiset liikenneyhteydet sinne on, onko siellä jo vuokra-asuntoja (jolloin tuotetaan segregaatiota), minkälaiset luontoarvot ovat tällä kuvitteellisella alueella, tai onko kunnassa ylipäätään tarvetta asuntorakentamiseen tällä alueella. Mutta hei me leikitään!

Kunnilla on siis valta ja vastuu kaavoituksesta, ja useimmiten niillä on myös taloudelliset resurssit siihen.  Ei pelkkä kaava vielä paljoa maksa, vasta sen toteuttaminen on kallista. Mutta ehkä puutetta onkin henkisistä resursseista?  Kaavakysymykset ovat nimittäin vaikeita, niiden ratkaisemiseen tarvitaan tietoa ja osaamista, ja niiden vaikutukset ulottuvat kymmeniä tai jopa satoja vuosia eteenpäin. Kuntien elinkelpoisuuden kannalta ne ovat siten elämän tai kuoleman kysymyksiä. Toivoa siis sopii, että tulevat kunnanvaltuutetut osaavat suhtautua aiheeseen vakavammin kuin heidän puheenjohtajansa ja näitä leikittävät toimittajat.