Harmaat - De Gråa

Millaista kaupunkia kuntavaaleihin valmistautuvat puolueet meille tarjoavat? Sitä ei ole ihan helppo selvittää, sillä vaaliohjelmissa tarjotaan luonnollisesti kaikkea hyvää mitä kaupungissa tai kunnassa voi ajatella olevan. Kaupunkisuunnittelu ei nouse ykkösteemaksi, sillä se koetaan ehkä hiukan etäisenä ihmisten arjesta - siitä huolimatta, että kaupunkiin tai kuntaan syntyvä yhdyskuntarakenne vaikuttaa suoraan tähän arkeen, sen sujuvuuteen ja tarjottaviin palveluihin.

Puolueista kiinnostavin on ehkä Vihreä liitto tietynlaisen ristiriitaisuutensa vuoksi. Kuten kaikki tietävät, puolue syntyi Koijärvi-liikkeestä 1979, jossa nuoret sitoivat itsensä ketjuilla kaivinkoneisiin estääkseen arvokkaan lintujärven hävittämisen. Ideologia oli tuolloin varsin selkeä: on luontoarvoja, joita ei tule uhrata taloudellisen hyödyn alttarille. Liike suhtautui kriittisesti kulutusyhteiskuntaan ja oli siten luomassa painetta nykyiselle ympäristöpolitiikalle.

Paljon on kuitenkin virrannut vettä Koijärven laskuojassa: tänä päivänä liikkeen pohjalta syntynyt puolue on yleispuolue ja merkittävä tekijä niin valtakunnanpolitiikassa kuin erityisesti suurissa kaupungeissa.  Helsingissä se porskuttaa gallupien ykkösenä ja voi napata itselleen pormestarin paikan. Ehdokkaana on Anni Sinnemäki, joka on viimeiset kaksi vuotta toiminut kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana. Hänelle ei tuota vaikeuksia puhua kasvusta keskeisenä Helsinkiä määrittelevänä käsitteenä ja tiiviimmästä kaupunkirakenteesta huipputuottavuuden alueena. Vihreät muodostavatkin keskeisen voiman siinä kasvukoalitiossa, joka viime syksynä ajoi läpi uuden yleiskaavan. Siinä jopa kolmannes kasvun vaatimasta rakentamisesta on sijoitettu nykyisille viheralueille. Kuinka tässä näin kävi?

1990-luvun puolivälissä johdin Suomen Akatemian rahoittamaa Ekopolis-tutkimushanketta ja seurasin samalla eri puolueiden näkemyksiä ekologisesta kaupunkisuunnittelusta. Vihreiden avoimella ylevi-sähköpostilistalla keskusteltiin tuolloin kiivaasti metsien suojelusta, mutta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut kaupungeista. Heitin koepallona listalle kysymyksen puolueen puuttuvasta kaupunkipolitiikasta, ja kukapa muukaan siihen olisi tarttunut kuin Osmo Soininvaara. Hän tunnisti ristiriidan siinä, että Vihreät oli Suomen urbaanein puolue, mutta silti se oli kiinnostunut lähinnä kaupunkien ulkopuolisesta elämästä.

Nyt vanha kaarti on Soininvaaran lailla jo harmaantunut, mutta kaupunkipolitiikka on noussut entistä keskeisempään asemaan puolueessa. Sen taustalla on uusi aktivistipolvi, joka ei enää nimitä itseään neonvihreiksi (kuten alkuaikoina tavattiin sanoa) vaan reilusti "betonivihreiksi" (kuten Mikko Särelä sen ilmaisee). Tavoitteena on rakentaa mahdollisimman paljon, mahdollisimman tiiviisti ja mahdollisimman nopeasti. Tämä tavoite on reivannut poliittista ideologiaa myös liberaalimpaan suuntaan: markkinoita on kuunneltava entistä herkemmällä korvalla, ja kaupungin tulee maksimoida maanmyyntitulonsa voidakseen kasvaa riittävän nopeasti.

Epäilemättä tämä ei ole kuitenkaan koko totuus, vaan puolueessa on ilmeisesti tätä nykyä seinät leveällä ja katto korkealla kuin demareissa ikään. Luonnonsuojelu ei ole kadonnut vielä ainakaan symboliikasta: puheenjohtaja istuu vaaliohjelman kannessa ja kulkee vaalivideolla lasten kera taustanaan luonnonmukainen kaupunkimetsä - jollaisia siis on juuri leikattu rankalla kädellä. Tavoitteena on myös saada uusi luonnonsuojelualue joka kuntaan.

Urbanisaation kategoriat harmaasta vihreään (Nilsson et. al. 2013)

Mutta millaista kaupunkia Vihreät tavoittelevat puolueena? "Kehitetään kaupunkeja kaupunkeina: ehyinä, viihtyisinä, värikkäinä. Kaupunki on ihmisen koti, ei liikenneväylä. Rakennetaan vastaavasti maaseutua maaseudun ehdoilla: elinvoimaisia kyliä, saavutettavia palveluja, luontoa ja tilaa." Tässä on jotain liikuttavan vanhanaikaista, kuin olisi palattu vähintäänkin 1950-luvulle tai jopa keskiajalle. Kaupunki ja maaseutu vastakkaisina ja toisensa pois sulkevina yhdyskuntarakenteen muotoina on nimittäin jo kauan sitten lakannut olemasta todellisuutta: kaupungistumisen keskeinen ja voimakkaimmin kasvava ilmiö on erilaisten välitilojen synty kantakaupungin ja ydinmaaseudun välille. Niiden kehittäminen sen enempää kantakaupungin kuin maaseudun mallilla ei onnistu; peri-urbaani on oma lukunsa.

Entä mitä tarkoittaa, että "kaupunki on ihmisen koti, ei liikenneväylä"? Varsin kryptinen lause, miten sen tulkitseekin. Kaupunki ei ole liikenneväylä? No ei tosiaan: liikenneväylät ovat vain osa kaupunkia. Ihmisen koti ei ole liikenneväylä? No ei varmaankaan, joskin koteja on ainakin Helsingissä tarkoitus rakentaa liikenneväylän viereen, nykyisten moottoriteiden melualueelle. Tai ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihmisen on parempi viettää aikaansa kotona kuin liikenneväylällä; pendelöinti on pahasta.

Tässä lieneekin se liima, joka pitää puolueen luontovihreät ja betonivihreät toistaiseksi koossa, vaikka kipeää on ilmiselvästi tehnyt. Ajatellaan, että tiivis kaupunki tukee jalankulkua, pyöräilyä ja julkista liikennettä ja aiheuttaa siten vähemmän hiilidioksidipäästöjä. Avainsanana on siis ilmastonmuutos, joka on isompi kysymys kuin yksittäisten luontoalueiden suojelu.

Tämä perustelu on kyllä sikäli pätevä, että tiivis yhdyskuntarakenne on yleensä energiatehokkaampi. On siitä muutakin hyötyä, sillä esimerkiksi palvelujen toteuttaminen on helpompaa ja arki sujuu kätevämmin tiiviissä kuin autoriippuvaisessa yhdyskuntarakenteessa. Valitettavasti siinä ei ole kuitenkaan koko totuus. Jos olisi, voisimme ratkaista yhdyskuntarakenteen hajautumisen varsin helposti: kaavoittaisimme vain riittävän tehokkaan pikselin johonkin valittuun kohtaan maaseutua, ja kas: kaikki pääsisivät jalan, pyörällä tai julkisilla tarvitsemiinsa palveluihin, kuten vaaliohjelma itse asiassa lupaa: "elinvoimaisia kyliä, saavutettavia palveluja, luontoa ja tilaa".

Ajatusharha syntyy siitä, että yritämme nähdä yhdyskunnan suunnittelun tai politiikan kohteena, jossa järjestämme ihmiset asumaan joko tiiviimmin tai väljemmin. Yhdyskunta on kuitenkin pikemminkin dynaaminen kehitysprosessi, jossa erilaiset voimat vaikuttavat toisiinsa, ja jossa kehitys on yleensä vaikeasti hallittavaa ja yllätyksellistäkin. Kaupunkikeskustan tiivistäminen on perusteltua, mutta se on mahdollista vain kasvavassa kaupungissa, joka samanaikaisesti synnyttää laajentuvaa periferiaa -"maaseudun urbanisoitumista" - ja globaalia riippuvuutta.  Näitä keskinäisriippuvuuksia tutkineet James Elliott ja Matthew Clement toteavatkin osuvasti - ja masentavasti:

"The most important feature is that the widely presumed scalar efficiencies offered by population concentration are significantly offset by related but countervailing processes of land development and systemic interaction with other places. This realization is not to say that population concentration does not reduce local carbon emissions per person or per economic output; it does. However, these reductions are consistently countered by local land-use intensification and systemic interaction with other places that enable population concentration to occur."

 

Ilmastomuutoksen torjuminen tiiviimpää kaupunkia rakentamalla ei siis vaikuta kovin hyvältä strategialta: keskustassa saavutetut edut kumoutuvat seudulla ja maailmalla. Ratkaisu vaatii ehkä sittenkin sen kulutusyhteiskunnan kritiikin, josta lähdettiin liikkeelle. "Huipputuottavuus" kun yleensä merkitsee myös huippukulutusta.

Nilsson, K. et al. (eds. 2013) Peri-urban futures: Scenarios and models for land use change in Europe, Berlin & Heidelberg: Springer-Verlag.

Elliott, James R. & Clements Matthew T. (2014) Urbanization and Carbon Emissions: A Nationwide Study of Local Counterveiling Effects in the United States. Social Science Quarterly, Vol. 95, No 3, ss. 795-816.