Ei ole avaraa

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti pienistä asunnoista. Taustalla on erityisesti pääkaupunkiseutua vaivaava hintojen nousu, joka tuntuu kohdistuvan erityisesti pieniin asuntoihin: yksiöiden hinta tai vuokra lähentelee jo kaksioiden vastaavaa, ja neliöhinnat karkaavat tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Joillekin tämä on selvä merkki siitä, että pieniä asuntoja tulee rakentaa lisää, kun niistä kerran näyttää olevan pulaa.

Norminpurkutalkoiden nimissä myös asunnon minimikoosta halutaan päästä eroon. SATO onkin iskenyt tähän rakoon toteuttamalla Vantaan Martinlaakson koeluontoisesti 15, 5 neliön kokoisia minikämppiä, kun rakennusmääräysten mukainen minimikoko on 20 neliötä. Tosin tämä on saatu aikaiseksi 1,5 metriä matalalla parvella, johon vuode on sijoitettu; asunnoissa siis puretaan kerralla kaksi normia, sillä  asuinhuoneen korkeuden tulisi olla vähintään 2,5 metriä, joskin "vähäisen osan huonekorkeus voi olla edellä mainittua pienempi, ei kuitenkaan alle 2200 mm", kuten määräyksissä todetaan.

Rakennuttajalle tällaiset asunnot ovat kannattavia, kun neliövuokra voidaan nostaa 32:een, kun se Vantaan vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa on keskimäärin 18,5. Asunnot myös menivät hyvin kaupaksi: halukkaita ottajia 68 asunnolle olisi ollut yli 300. Win-win? Olisiko kaupunkien – erityisesti Helsingin, jossa hintojen nousu on ollut suurinta – kuunneltava markkinoita ja löysättävä minimi- ja keskikokovaatimuksiaan?

Sitä kannattaa kyllä vakavasti pohtia. Markkinafundamentalistin maailma on kuitenkin hyvin yksinkertainen: hänen mukaansa ihmiset tietävät itse parhaiten, mikä on heidän hyvinvointinsa kannalta parasta. Jos ihmisten markkinakäyttäytymistä yritetään julkisen vallan toimin rajoittaa, se merkitsee "hyvinvointitappiota". Alkoholisti tietää siis itse, että hänen hyvinvointinsa kannalta parasta on seuraava ryyppy, ja tästä seuraava mielihyvä ylittää niin työpaikan, asunnon kuin perheenkin tuomat hyödyt. Narkomaanille taas seuraava piikki tuo vastaavan euforian; pitkä elämä on yliarvostettua.

Mutta leikki sikseen; ei miniasunnon valitsijaa voida sentään syyttää elämänhallinnan menetyksestä. Argumentti on kuitenkin täsmälleen sama, joten muullakin kuin hintainformaatiolla on julkisia päätöksiä perusteltava. Kaupungilla on oikeus pyrkiä estämään sellainen kehitys, jota ei voida pitää toivottavana, vaikka se syntyisikin markkinoiden välityksellä. Julkisella vallalla on oikeus ja velvollisuus koulutukseen, sosiaalipolitiikkaan ja myös kaupunkisuunnitteluun, vaikka markkinafundamentalistit nimittävätkin sitä "sääntelyksi", joka vähentää rakentamista ja siten hyvinvointia.

Kaupungin, jonka kadut ja puistot ovat täynnä juoppoja ja narkkareita, voi hyvällä syyllä sanoa epäonnistuneen tehtävässään julkisena toimijana.  Samalla tavalla voidaan pohtia – kuten professori Mari Vaattovaara sen ilmaisi – onko Suomelle tai Helsingille kilpailuetu tulla tunnetuksi maailman pienimmistä asunnoista. Jo nyt aloitettujen asuntojen keskikoko koko maassa on pudonnut 98 neliöstä (vuonna 2010) 65,5 neliöön. How low can you go?

Tärkeintä ovat kuitenkin itse asukkaat, heidän kokemuksensa ja elämänlaatunsa. Mitä tiedämme siitä? Ehkä osaa ei niinkään kiinnosta imurointi vaan vaikkapa ravintolaillallinen, kuten Lauri Lehtoruusu blogissaan pohdiskeli. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, sillä pelkkien asuntojen sijasta meidän tulisikin tarkastella koko yhdyskuntarakennetta: siirtyykö elämä asuntojen kutistuessa entistä enemmän kaupunkitilaan ja sen palveluihin? Tästä on jo jonkin verran viitteitä: tuoreimmassa Asukasbarometrissa sijainti ja liikenneyhteydet laatutekijöinä olivat jo nousseet perinteisten luonnonympäristön ja rauhallisuuden ohi.

Toisaalta tälle ajalle tyypillisen urbaanin hehkutuksen kääntöpuolena on vähäisempi kiinnostus asumiseen ja sen laatutekijöihin mikrotasolla. Tuoretta Katajanokan Sailors' Home -kerrostaloa Arkkitehti-lehdessä (4/2017) arvioinut Tommy Lindgren nosti tämän ongelman esille: "Hyvä ja toimiva asunto, useaan suuntaan avautuvine ikkunoineen ja mahdollisine parvekkeineen tai terasseineen, on tänä päivänä kantakaupungissa selvästi alisteinen kivikaupunki-arkkitehtuurin ideaalille, joka arvostaa yhtenäistä, umpinaiseen pintaan ja yhdenmukaiseen aukotukseen perustuvaa katujulkisivua."

Katsotaanpa.  Oheisessa kuvassa näkyy kolme mainitun talon asuntoa, kooltaan 37, 50 ja 59 neliötä, kaukana siis viidestätoista neliöstä. Elämä on kuitenkin jo näissä puitteissa varsin rajattua. Avaruutta on pyritty lisäämään avoimella pohjaratkaisulla, jossa keittiö, olohuone ja ruokailuryhmä ovat yhtä tilaa, johon myös makuuhuoneet voidaan avata liukuoven kautta. 50 neliön kaksion makuuhuoneeseen ei mahdu työpöytää, joten ainoa mahdollinen paikka työskentelyyn on ruokailuryhmä, jonka vieressä ei ole ikkunaa. Liukuovi olohuoneeseen tuhoaa ääneneristävyyden ja vaikeuttaa sisustamista kuten kirjahyllyn tai taulu-tv:n virittämistä. 37:n neliön yksiössä parisänky on heitetty olohuoneeseen, eikä TV:lle löydy minkäänlaista paikkaa; ehkä sitä katsotaan enää läppäriltä. 59:n neliön asunnossakaan ei työpöytää ole kehdattu piirtää makuuhuoneeseen, mutta keittiön pöydän vieressä on sentään pieni ikkuna.

Se, että kyseinen suunnitelma on julkaistu Arkkitehti-lehdessä, kertoo tunnetusta ja arvostetusta toimistosta (Huttunen-Lipasti-Pakkanen), jossa suunnitelmasta ovat vastanneet Risto Huttunen, Paula Leiwo ja Uula Kohonen. Kyse ei siis ole taitamattomuudesta vaan siitä, että asuntojen kaikki tilat kurottavat siihen yhteen ja ainoaan suuntaan, josta ne saavat valoa. Sillä on hintansa: television katselu tai musiikin kuuntelu toisen yrittäessä nukkua ei oikein onnistu. Kotikirjastoa ei juuri kannata kerätä, eikä isolle TV-ruudulle ole tilaa. Kotitoimistokin kannattaa siirtää kahvilaan tai kirjastoon, kuten moni tekeekin.

Tämä herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Kun lapsiperheet ovat nyt tilastojen mukaan jäämässä kaupunkiin, koskeeko se vain pienten lasten vanhempia? Pienen lapsen sijoittaminen tällaisiin asuntoihin vielä onnistuu, mutta entä kahden teini-ikäisen? Edellisen sukupolven aikana oli vielä tavallista, että sisarukset jakoivat saman huoneen, mutta nykyään omaa huonetta pidetään lähtökohtana, erityisesti eri sukupuolta oleville teini-ikäisille. Onko tässä asiassa luvassa kulttuurimuutos, vai viivyttävätkö urbaanit vanhemmat vain lähiöön siirtymistään?

Vantaan miniasuntoja on markkinoitu yhteisöllisyydellä ja sodalla yksinäisyyttä vastaan: pienten asuntojen vastapainona on yhteistiloja ja "yhteisömanageri". Toisaalta perinteisempi tapa torjua yksinäisyyttä on kutsua ystäviä kylään, jopa yökylään. Näissä asunnoissa se ei enää onnistu, vaikka uskoisin sen hakkaavan manageroidut pihatalkoot mennen tullen.