Tulta päin

Tuukka Saarimaa nimitettiin viime vuonna Aalto-yliopiston kaupunkitaloustieteen apulaisprofessoriksi eli niin sanotulle tenure track -pätevöitymispolulle. Tehtävä on erittäin tärkeä paitsi Aalto-yliopistolle myös koko maalle, sillä kaupunkitaloustiede on ollut ilman professuuria Heikki Loikkasen eläköidyttyä vuonna 2012. Se on käsittämätöntä ottaen huomioon kaupunkien kasvava rooli talouden moottoreina. Ne eivät ole ehkä "uusia valtioita" kuten Jan Vapaavuori haluaisi, mutta keskeisiä toimijoita kuitenkin.

Saarimaa on myös tärkeä lisä monitieteiseen kaupunkitutkimukseen ja -opetukseen, muun muassa yhteiseen Urban Studies and Planning -maisteriohjelmaamme. Ei vain siksi että hän on taloustieteilijä, vaan koska hän on vain taloustieteilijä. Saarimaa edustaa taloustiedettä puhtaimmillaan; missään kohtaa hän ei yritä potkia aisan yli. Hänen kauttaan on siis mahdollista yrittää tulkita kaupunkisuunnittelua tästä yhdestä näkökulmasta ja verrata sitä muiden tieteenalojen tarjoamiin näkökulmiin.

Tuoreessa Maankäyttö-lehden artikkelissaan (2/2019) Saarimaa kiteyttää näkemyksensä käyttämällä ajatuskokeena parhaillaan rakentuvaa Jätkäsaaren asuinaluetta. Mitä olisi tapahtunut, jos asemakaavan määrittelemien rakennusten kerroslukujen, käyttötarkoitusten ja puistojen sijaan tontit olisi myyty eniten tarjoavalle ja rakennuttajille olisi annettu vapaat kädet?

"Nykyisen suunnitelman mukaan Jätkäsaaren keskimääräinen kerroskorkeus on seitsemän tai korkeintaan kahdeksan kerroksen luokkaa. Mutta ilman autopaikka­-, valokulma­- ja muita rakenta­mista ohjaavia normeja, voittoa tavoittelevat rakennuttajat eivät jättäisi taloja näin mataliksi. Yhdeksäs, kymmenes ja ehkä yh­destoistakin kerros tuottaisivat vielä voittoa. Kenties näkisimme tätäkin paljon korkeampia taloja. Olihan Jätkäsaaren hotellissa alkuperäisen suunnitelman mukaan 32 kerrosta."

Tässä tosin sekoitetaan kerroskorkeus ja kerrosluku, jotka ovat toki molemmat nykyisessä kaupunkirakentamisessa säädeltyjä. Mutta jatketaan ajatusta. Voi hyvinkin olla, että "ilman rakentamista ohjaavia normeja" sijoittajien olisi kannattanut rakentaa yhdeksän, kymmenen tai yksitoista kerrosta, ehkä enemmänkin. Miksi siis kaavoittajat ovat asettaneet rajan kahdeksaan? Siksikö, että "kaupunkisuunnittelun yksi päätehtävistä on rajoittaa liiallista rakentamista", kuten Saarimaa otaksuu, minkä seurauksena asuntoja rakennetaan vähemmän ja niiden hinnat pysyvät korkealla?

Todellisuus on vähän monimutkaisempi. Läpi historian yksi kaupunkien suurimmista vitsauksista on ollut tuli. Se on aikanaan tuhonnut kerralla kokonaisia kaupunkeja, joissa talot oli rakennettu puusta tiiviisti lähelle toisiaan. Turun kuuluisa palo vuonna 1827 tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista ja jätti 11000 turkulaista kodittomiksi. Kaavanlaatijat kuten Carl Ludvig Engel saivat ryhtyä töihin, tarkoituksenaan muun muassa estää vastaavan toistuminen leveämmillä katutiloilla ja puustolla.

Tällaista ei Suomessa varmaankaan enää voi tapahtua, mutta miksi? Ei tuli ole kadonnut mihinkään: kodinkoneemme ovat varsin herkkiä syttymään, ja kodit ovat täynnä palavaa materiaalia eli "palokuormaa". Kaupunkeja halutaan tiivistää, ja puu on rakennusmateriaalina tullut takaisin, myös kerrostaloihin. Kaupunkirakentaminen on nykyisin kuitenkin varsin kontrolloitua juuri niiden kuuluisien normien eli tässä tapauksessa rakennusmääräysten ansiosta. Ne koskevat muun muassa paloluokitusta, palo-osastointia, sallittuja materiaaleja, poistumisteitä, rakennusten välisiä etäisyyksiä ja pelastusteitä. Jätkäsaaren kaavoituksen aikaan vaadittiin, että korkeintaan kahdeksan kerrosta korkeassa rakennuksessa riitti yksi poistumistie, kun sitä korkeammissa niitä oli oltava kaksi. Siinä siis selitys siihen kahdeksaan kerrokseen (ja torniin): ei ole kovin kannattavaa rakentaa yhtä kerrosta lisää, jos se edellyttää investointia toiseen porraskäytävään. On mentävä kunnolla ylöspäin.

Toisen poistumistien vaatimus korkeissa rakennuksissa oli ymmärrettävä. Jos matalammissa kerrostaloissa syttyy tulipalo, kannattaa pysyä sisällä asunnossa, mikäli porraskäytävässä on savua. Pelastaminen on mahdollista parvekkeiden tai ikkunoiden kautta, mikäli pelastuskalusto saadaan riittävän lähelle rakennusten ulkoseiniä (siitä se vaatimus "pelastustiestä"). Korkeammissa tämä ei onnistu, jolloin on hyvä päästä poistumaan itsenäisesti uloskäynnistä, joka ei vielä ole tulen tai savun vallassa.

Grenfell Tower tulessa (Daily Mail Online)

Tästä saatiin opettava esimerkki vuonna 2017, kun Lontoon Pohjois-Kensingtonissa sijaitsevassa 24-kerroksisessa Grenfell Towerissa syttyi tulipalo, joka sai alkunsa viallisesta jääkaappi-pakastimesta, ja joka eteni ulkoseinän palavia muovi-komposiittieristeitä pitkin lopulta koko rakennukseen. Täälläkin ihmiset saivat ohjeen pysyä asunnoissaan, mikä koitui heidän kohtalokseen. Palokunta ulottui vain puoleen väliin rakennusta, uloskäyntejä oli vain yksi, eikä sprinklerijärjestelmää ollut – kaikki tämä kun olisi maksanut. Palossa kuoli 71 ihmistä ja loukkaantui 74. Englannissa normiohjaus on ollut tässä suhteessa lievempää – tällaisia rakennuksia on vähintään 800. Suomi on tosin tulossa kovaa vahtia perässä, joskaan ei yhtä reippaasti. Vuonna 2018 voimaan tulleissa uusissa rakennusmääräyksissä yksi poistumistie sallittiin jo 52 metrin eli jopa 16 kerroksen korkeuteen, mikäli rakennuksessa on automaattinen sammutuslaitteisto. Sopii toivoa, että se toimii. Perusteena mainittiin "yritysten toimintaedellytysten parantaminen, rakennushankkeiden läpiviennin sujuvoittaminen ja siten rakentamisen kustannusten alentaminen" (Ympäristöministeriö). Turvallisuuden lisäämisestä tai säilyttämisestä ei puhuttu mitään. Voisi kuvitella jonkun lobanneen jotakuta, mutta siitähän minä en tiedä mitään.

Miksi kirjoitan näin pitkään tulesta? Eihän kaupunkisuunnittelu ole vain tekniikkaa, ja uusi teknologia voi toki tarjota ratkaisuja, jotka ennen vaativat kaupunkisuunnittelun keinoja. Tarkoitukseni on jatkaa Saarimaan käynnistämää ajatuskoetta: mitä tapahtuisi, jos rakennuttajia ei rajoitettaisi kaavoituksella tai muilla normeilla? Kun taustaoletuksena on vapaat markkinat, on syytä olettaa, että yritykset pyrkisivät parantamaan kannattavuuttaan säästämällä kustannuksissa. Yhdelläkään yrityksellä ei olisi mahdollisuutta rakentaa ylimääräistä poistumistietä tai käyttää kalliimpia materiaaleja vain hyvää hyvyyttään, mikäli normit tai kaava eivät heitä siihen pakottaisi. Julkisen vallan ohjauksen avulla nämä turvallisuuteen tai terveellisyyteen liittyvät normit saadaan koskemaan kaikkia toimijoita, jolloin epätervettä kilpailua laadulla (tai pikemminkin luokattomuudella) ei synny. Vaatimusten ei kuitenkaan tule olla kohtuuttomia. Sitä kaupunkisuunnittelu juuri on: pyrkimystä laatuun, joka kuitenkin mahdollistaa kaavan toteutumisen. Kaupunkisuunnittelun tavoite ei suinkaan ole "maksimoida Jätkäsaaren tonttien kokonaisarvo", (merkityksessä niistä maksettava hinta). Asuinrakennusten, asuinalueiden tai kaupunkien arvoa ei edes voida muuttaa rahaksi – jos siis liikutaan taloustieteen tietoisesti kapean näkökulman ulkopuolella. Mutta "kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja", kuten Wittgenstein sen oivasti ilmaisi.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen. Saarimaa arvioi, että vapaat markkinat Jätkäsaaressa johtaisivat osaoptimointiin, jossa lopputuloksena olisi huonoa asuinympäristöä (pimeät kujat, ei puistoja). Sitä kompensoisi kuitenkin halvempi hinta:

Jokainen Jätkäsaareen muuttava muuttaa sinne vapaaeh­toisesti. Jätkäsaari on siis sinne muuttaville parempi vaihtoehto kuin mikään muu alue Helsingissä tai Suomessa ylipäänsä. Miksi muuten he muuttaisivat sinne? Vaikka Jätkäsaari on ahdas ja epä­viihtyisä, asumiskustannukset ovat vastaavasti alhaiset. Ne ovat juuri niin alhaiset, että epäviihtyisälle alueelle kannattaa muuttaa.

Tässä kohtaa teoreettinen malli 'täydellisistä markkinoista' karkaa kuitenkin kauas todellisuudesta. Ensiksikin todellisilla asuntomarkkinoilla eivät liiku vain yksilöt vaan ennen kaikkea perheet. Vaikka yksin asuvia on jo noin puolet kotitalouksista, suurin osa ihmisistä asuu toki perheissä. Niissä asunnon valitseminen tapahtuu monimutkaisen prosessin kautta, johon liittyvät erilaiset mieltymykset, neuvottelut, valtasuhteet, kiristykset ja lahjonnat. Toiseksi ihmisten tiedot asuntojen ja asuinalueiden ominaisuuksista ovat itse asiassa varsin vähäiset, kuten tutkimuksemme osoittavat. On paljon asioita, joita heidän on maallikkoina vaikea selvittää, kuten rakennusten tekniset ominaisuudet (vaikkapa juuri paloturvallisuus) tai voimassa olevat kaavat ja ympäristön todennäköiset muutokset. Myös paikalliset palvelut ja niiden laatu avautuvat usein vasta asumisen myötä. Kuvaava on Eija Hasun väitöskirjansa alaotsikoksi nostama ote yhdestä haastattelusta: "Mitä kaikkea me ei tajuttukaan kun tähän muutettiin ja mökistä luovuttiin."

Kaupunkisuunnittelu ja muukin julkisen vallan toimesta tapahtuva rakentamisen ohjaus perustuu siis eräänlaisen luottamuksen rakentamiseen: että vesi ei sada sisään, että talo ei muutu soihduksi, että asunnossa voi asua myös jalkansa katkaistuaan, että peruspalvelut löytyvät nyt ja tulevaisuudessa, että lapset pääsevät turvallisesti kouluun, ja että hengitysilma on riittävän puhdasta. Näistä huolehtiminen ei rajoita yksilön vapautta valita itselleen mieluisa asunto ja asuinalue.

Mikä olisi vaihtoehto? Rakennuttajan kannalta se olisi ainakin selkeä: ota rahat ja juokse. Asukkaat eivät välttämättä pääsisi pakoon.


Edit. 25.12.2019 Poistettu maininta Thatcheristä; viittaus Englannin normiohjauksen historiaan oli harhaanjohtava.