Saalistajien kaupunki

Asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät. Tuntuu esimerkiksi luontevalta ajatella, että kun kaupungissa on paljon ihmisiä ja he ovat lähellä toisiaan, kaupunki on jotenkin sosiaalisempi ja ihmiset sitä kautta onnellisempia – sosiaalisia eläimiä kun olemme. Paljon faneja kerännyt taloustieteilijä Edward Glaeser jopa otsikoi bestsellerinsä amerikkalaiseen tapaan "Triumph of the City: How Our Greatest Invention makes us Richer, Smarter, Greener, Healthier and Happier". Suomalaisista vaikuttajista tämän ajatuksen ovat ehkä kauneimmin ilmaisseet Mikko Särelä ja Osmo Soininvaara taannoisessa pamfletissaan Kaupunkirakentamisen aika: "Ihminen on sosiaalinen. Kaipaamme halauksia; että voimme kuulla, kun rakkaat ystävämme nauravat; ja niitä hetkiä, kun voimme vain olla hiljaa ystäviemme kanssa. Näitä ei Internet korvaa. Siksi ihmiset muuttavat kaupunkeihin nopeammin kuin koskaan."

Tutkimus ei kuitenkaan ole tukenut tätä näkemystä oikeastaan koskaan. Siitä lähtien kuin kaupunkisosiologiaa on nykyisessä mielessä tutkittu (Simmel, Durkheim, Weber, Wirth), on pikemminkin kerääntynyt yhä enemmän todisteita kaupunkielämän negatiivisista vaikutuksista onnellisuuteen. Mikä tämän paradoksin selittää? Miten on mahdollista, että ihmiset hakeutuvat kiihtyvällä tahdilla kaupunkeihin, joissa he eivät sitten olekaan onnellisia?

Tämän ymmärtääkseen kannattaa kaivaa esille ainakin kaksi klassikkoa, joiden lukemisessa ei mene kauan: Georg Simmelin The Metropolis and Mental Life ja Louis Wirthin Urbanism as a Way of Life.  Argumentaation voisi yksinkertaistaa näin: vaikka kaupunki on merkinnyt yksilöllistymistä ja vapautumista perinteiden vaatimuksista ("kaupunki-ilma tekee vapaaksi"), se on myös merkinnyt aivan uudenlaista sosiaalista muodostelmaa. Kaupungin määrittelevät ominaisuudet – suuri koko, tiiveys ja diversiteetti – merkitsevät sitä, että kohtaamme päivittäin suuren määrän ihmisiä, joihin emme millään voi muodostaa henkilökohtaista suhdetta. Meidän on kehitettävä eräänlainen "metropolimentaliteetti", jota Simmel kutsuu blasé-asenteeksi: emme voisi vähempää välittää valtaosasta kohtaamiamme ihmisiä. Kaupungissa on jopa tyypillistä, että ohitamme nurmikolle tuupertuneen kanssaihmisen sen enempää murehtimatta; asia ei kuulu meille.

Yksi urbaanin kulutuksen keskittymistä: Galleria Vitorio Ennanuele II
Milanossa (kuva KL)

Tämä ei tietenkään tarkoita, että emme lainkaan muodostaisi ihmissuhteita suuressa kaupungissa, jopa lämpimiä ja läheisiä. Niitä on luonnollisesti vielä enemmän kuin maaseudulla tai pienissä kaupungeissa, mutta ne ovat usein luonteeltaan toisenlaisia: ne eivät kohdistu meihin kokonaisina persoonallisuuksina vaan joihinkin ominaisuuksiimme, jotka ovat toisille hyödyllisiä tai haitallisia. Kun kaunis ja siististi pukeutunut myyjätär tulee kysymään, voisiko hän auttaa meitä, hän ei tosiasiassa ole kiinnostunut meidän auttamisestamme; hän on kiinnostunut rahoistamme. Kaupungeissa suhteitamme määrittelee kasvavassa määrin raha ja sen ansaitsemisen (tai siitä kiinni pitämisen) edellyttämä rationaalinen suhde kanssaihmisiimme. Suurkaupunki on saalistajien kaupunki, "predatory", kuten Wirth sitä kutsuu.

Tämä on tosin vasta teoriaa, ja sillä alkaa olla jo ikää: Simmel kirjoitti klassikkonsa 1903 ja Wirth omansa 1938. Olisimmeko jo oppineet elämään onnellisina kaupungeissa? Tuoreessa Urban Studies -lehdessä julkaistussa tutkimuksessaan (2018, Vol. 55(2), ss. 349-364) Adam Okulicz-Kozaryn ja Joan Maya Mazelis Rutgers-Camdenin yliopistosta kuitenkin testasivat Wirthin näkemystä laajalla aineistolla yhdysvaltalaisista kaupungeista (100 000, 2005 Behavioral Risk Factor Surveillance System BRFSS). Heitä kiinnosti erityisesti se, johtuuko kaupungeissa mitattu matalampi onnellisuus itse urbanismin luonteesta (tiiviys, kaupungin koko) vai kaupunkeihin keskittyneistä ongelmista kuten rikollisuudesta. Tulokset olivat melko vastaansanomattomia: kun niitä kontrolloitiin mm. rikosten, köyhyyden, alhaisen koulutustason, asuntopulan, vähenevän väestön ja tulotason suhteen, muuta ei jäänyt jäljelle kuin suurkaupunki: mitä pienempi paikka, sitä enemmän onnellisuutta, riippumatta kaupungistumisen mittaustavasta (ss. 355-356). Epäilemättä ihmisillä on siis muita syitä hakeutua kaupunkeihin kuin rakkaiden ihmisten kanssa nauraminen.

"There is clearly a 'city paradox': cities provide sought-after resources, but we pay a price: the relative unhappiness of city life. High-density living fosters specialisation, information exchange, labour pooling, skills matching, knowledge spillovers, and more. On the other hand it can also foster crime, spread of disease, stress, cognitive and sensory overload, and other problems. Cities act like a magnifying glass, bringing out the best and worst of us... Cities do not make people happier as Glaeser (2011) argues." (s. 359)

Saalistajana ja saaliina oleminen ei siis ehkä ole sitä mitä ihminen elämältään odottaa. Haluamme pikemminkin tulla kohdelluiksi kokonaisina ihmisinä ja löytää paikkamme jossakin yhteisössä. Juuri näitä yhteisöjä kaupunki tehokkaasti hajottaa. Vapaudella ja yksilöllisyydellä (ja niihin liittyvillä innovatiivisuudella ja luovuudella, jotka tekevät kaupungeista taloudellisesti niin vahvoja) on siis myös kääntöpuolensa: vieraantuminen ja yksinäisyys. Kaupungissa olemme usein yhdessä yksin.



Wirth Louis (1938) Urbanism as a Way of Life. The American Journal of Sociology, Vol. 44, No 1, ss. 1-24.
Simmel, Georg (2017/1903) Suurkaupunki ja moderni elämä. Suom. Tiina Huuhtanen.  Gaudeamus 2017 (2005).
Okulicz-Kozaryn Adam &  Mazelis  Joan Maya (2018) Urbanism and Happiness: A test of Wirth's Theory of Urban Life. Urban Studies, Vol. 55(2), ss. 349-364.