Mahdollisen taide

Tämä kevät on politiikan aikaa. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, kuntavaaleissa kaupunkisuunnittelu on jäänyt kaiken peittävän sote-puheen varjoon, vaikka se on edelleen kuntien keskeinen tehtävä - tai itse asiassa entistä keskeisempi sosiaali- ja terveysasioiden siirtyessä maakuntiin. Mitä mieltä siis puolueet ovat kaupunkisuunnittelusta? Sitä yritän seuraavien viikkojen aikana pohdiskella muun muassa keskeisten puolueiden kuntavaaliohjelmia lukemalla. Ohjelmat ovat tietysti vain ohjelmia eikä kaiken maailman koulutuslupauksiin kannata luottaa, kuten olemme saaneet karvaasti kokea.  Tuotetut teksti voivat kuitenkin olla paljastavia: mitä niissä sanotaan ja mitä ei, ja minkälaisena todellisuus "rakennetaan" kielen avulla? Vaalien jälkeen sanat sitten "kivettyvät kaupungiksi", kuten Helsingin nykyinen yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen totesi kolmen muun tutkijan kanssa julkaisemassaan teoksessa vuodelta 2000.  Sitä kiveä - tai siis betonia - onkin nyt tulossa runsaasti kaupungin uuden yleiskaavan myötä.

Ennen vaaliohjelmien ruotimista on kuitenkin syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan politiikan ja kaupunkisuunnittelun suhdetta yleisellä tasolla. Käsitteet kaupunkisuunnittelu, yhdyskuntasuunnittelu, kaavoitus, kaavoittaja ja kaavanlaatija menevät keskustelussa helposti sekaisin. Toisinaan niillä viitataan siihen asiantuntijatyöhön, jota erityisen koulutuksen saaneet ammattilaiset tekevät joko kuntien viroissa tai yksityisinä konsultteina. He voivat olla esimerkiksi arkkitehteja, diplomi-insinöörejä, maisema-arkkitehteja tai maantieteilijöitä, joskus myös sosiologeja tai muita yhteiskuntatieteilijöitä. Suomessa ei ole varsinaisesti yhtä kaupunkisuunnittelun koulutusohjelmaa vaan työtä tekevät eri alojen asiantuntijat erilaisilla painotuksilla.

Ludvig XIV, suuri kaupunkisuunnittelija
(Le Corbusier:The City of To-morrow
and its planning 1925)

Vaikka nämä asiantuntijat laativat kaavaluonnokset ja ehdotukset sekä niihin kuuluvat selvitykset ja havainnekuvat, varsinainen valta kaupunkisuunnittelussa on kuitenkin poliitikoilla. Demokratiassa yksikään puolue - ihmisestä puhumattakaan - ei yleensä yksin päätä kaupunkikehityksen suunnasta. Vielä vuonna 1925 Le Corbusier lopetti kuuluisan kaupunkisuunnittelua käsittelevän Urbanisme-teoksensa Ludvig neljännentoista kuvaan "kunnianosoituksena suurelle kaupunkisuunnittelijalle". "Tämä despootti kuvitteli mielessään valtavia projekteja ja toteutti ne. Ympäri maata hänen suurenmoiset teoksensa täyttävät yhä meidät ihailulla. Hän kykeni sanomaan "Me toivomme sitä" tai "Sellainen on tahtomme"."

Toki meilläkin on Senaatintorin kaltaisia esimerkkejä siitä mihin yksinvaltainen kaupunkisuunnittelu pystyy. Demokraattinen kaupunkisuunnittelu nykyisissä kaupungeissamme ja kunnissamme on kuitenkin vähemmän suoraviivaista, ja hyvä niin: kaupunkilaiset joutuvat elämään siinä kaupungissa, jonka heidän valitsemansa edustajat heille päättävät luoda. Toisaalta voidaan kyllä aina pohtia, kykeneekö demokratia koskaan tuottamaan empire-Helsingin kaltaisia kokonaisuuksia, vai rakentaako demokratia temppelinsä jonnekin muualle kuin rakennettuun ympäristöön, kuten arkkitehti Timo Penttilä asian ilmaisi. Enemmän kuin kaupungin kauneudesta puhutaan nykyään kompromisseista ja korruptiosta. Kauneudesta eivät puhu enää edes arkkitehdit.

Kun asia halutaan ilmaista positiivisemmin, puhutaan usein "mahdollisen taiteesta". Ilmaisu on kotoisin Otto von Bismarckilta, mutta se perustuu ilmeisesti käännösvirheeseen. "Die Politik ist keine Wissenschaft, wie viele der Herren Proffessoren sich einbilden, sondern eine Kunst", hänen kerrotaan sanoneen vuonna 1863, ja edelleen "Die Politik ist die Lehre vom Möglichen" vuonna 1867. Rautakansleri halusi tuskin kuitenkaan tulla ymmärretyksi taiteilijana, joten oikeampaa olisi varmaankin puhua taidosta, jolla hän halusi tehdä pesäeroa professorien edustamaan tieteeseen. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta; poliitikot ovat aina suhtautuneet varauksellisesti kaiken maailman dosenttien sepustuksiin tai käyttäneet niistä hyödykseen vain itseään miellyttävät kohdat. Perusviesti on kuitenkin oikea: mikään määrä tutkimustietoa ei vielä kerro meille minkälaiseen suunnitelmaan meidän tulisi sitoutua. Tässä mielessä kaupunkisuunnittelu ei ole rationaalista toimintaa.

Jotta kaupunkisuunnittelu olisi demokratiassa mahdollista, ajatusten on siis löydettävä taakseen useamman kuin yhden poliittisen ryhmän kannatus. Tällainen koalitio voi syntyä monella tavalla: siinä voivat yhdistyä eri ryhmien kannattajilleen ajamat edut, mutta se voi syntyä myös hallitsevan puhetavan kautta. Edellisiä ovat esimerkiksi maankäytön taloudelliseen hyötyyn perustuvat "kasvukoalitiot", jälkimmäisiä taas "diskurssikoalitiot", kuten Maarten Hajer niitä nimittää. Perinteiset kasvukoalitiot ovat muodostuneet mm. maanomistajista, yrityksistä, niitä tukevista poliittisista puolueista ja mediasta, ja ne ovat saaneet vastaansa paikallisia asukkaita ja ympäristöaktivisteja. Maa paikallisena resurssina on hahmottunut joko taloudellista hyötyä tai paikallista käyttöarvoa tuottavana tekijänä. Diskurssikoalitiot ovat kuitenkin monimutkaisempia ja joskus yllättäviäkin.

Yleiskaavan havainnekuvastoa (KSV)

Esimerkiksi Helsingissä kolme suurinta puoluetta muodostivat viime valtuustokaudella koalition, joka tähtäsi kaupungin voimakkaaseen kasvuun, kantakaupungin laajentamiseen, yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen, moottoriteiden bulevardisointiin ja viheralueiden rakentamiseen.   Mistä siinä oli kyse? Olisi tietysti voinut kuvitella, että vihreät puolustavat viheralueita,  kokoomuslaiset sujuvaa henkilöautoliikenettä ja sosiaalidemokraatit lähiöiden pienituloisia. Sitäkin tietysti tapahtui: pikseleitä poistettiin joiltain viheralueilta, ruuhkamaksu "todettiin" tarpeettomaksi ja lähiöistäkin luvattiin uusia "keskustoja". Nämä olivat kuitenkin lähinnä symbolisia eleitä kokonaiskuvassa, joka olennaisilta osiltaan muistuttaa perinteisiä kasvukoalitioita.

Diskurssikoalitiot eivät kuitenkaan muodostu tällaisista kliseistä, ja mekanismia on vaikeampi hahmottaa. Olennaista on kuitenkin tietynlainen yhtenäisyys puhetavassa, joka toisaalta syrjäyttää kaikki muut puhetavat. Tämä yhtenäinen puhetapa on nyt uusurbanismi: mitään muuta kuin urbaania ei uudesta yleiskaavasta löydä täikammallakaan. Mitä se pitää sisällään, ja miten eri puolueet ovat siihen ideologisesti kytkeytyneet? Sitä sietää nyt pohtia ehdokkaita etsiessään.


Hajer, Maarten (1993): Discourse Coalitions and the Institutionalisation of Practice: The Case of Acid Rain in Great Britain. In: Fischer, Frank/Forester, John (Hrsg.): The Argumentative Turn in Policy Analysis and Planning. Durham/London. S. 43-67.  

Kaavoitusvaalit?

Tulevat kuntavaalit käydään tilanteessa, jossa kunnilta ollaan viemässä sosiaali- ja terveysuudistuksen myötä puolet rahoista ja myös tehtävistä. Siksikö puolueilla on osassa maata ollut vaikeuksia löytää entiseen tapaan ehdokkaita? Kokevatko ihmiset, ettei kunnissa pääse enää käyttämään riittävästi valtaa? Mitä päätettävää kunnille enää jää?

Sote-palveluja Korppoon torilla (KL)

Itse asiassa aika paljon. Vaikka sosiaali- ja terveystoimi on rahassa mitattuna nykyisten kuntien suurin savotta, se on kuitenkin hyvin pitkälle lainsäädännön kautta määriteltyä. Eduskunta on lukuisten määrällisten ja laadullisten kriteerien avulla pitänyt huolen siitä, että itsenäisillä kunnilla on sittenkin ollut hyvin vähän liikkumavaraa. Kunnilla ei ole myöskään ollut päätösvaltaa siitä, kuinka paljon niiden alueella sairastellaan, köyhdytään tai ajetaan lapsia lumihankeen. Kun tarvetta on, ongelmat on vain hoidettava vaikka kukkaron pohja paistaisi. Tämä resurssien ja velvoitteiden ristiriita oli luonnollisesti se syy, joka ajoi tämän ja jo edellisen hallituksen sotesoppaa hämmentämään.

Mutta mitä kunnille siis jää, jos tämä viimeisin uudistus saadaan ajettua maaliin? Kolme kovaa koota: koulutus, kulttuuri ja kaavoitus sekä näihin elimellisesti liittyvät asiat kuten asuminen ja infrastruktuuri. Jos kaavoitusta verrataan sosiaali- ja terveyspalveluihin, siinä ollaan itse asiassa menty täsmälleen päinvastaiseen suuntaan: kuntien kaavoitusmonopolia on jatkuvasti vahvistettu. Kaavoitusmonopoli tarkoittaa sitä, että kunta saa päättää itsenäisesti siitä, miten sen aluetta käytetään: mihin rakennetaan asuntoja ja minkälaisia, mihin vedetään liikenneväylät, kaavoitetaanko kunnan omalle vai myös yksityiselle maalle, kuinka paljon ja minkälaista viheralueita varataan, miten koulut ja päiväkodit sijoitetaan, ja niin edelleen. Toki tätäkin toimintaa säätelee laki, mutta se jättää kunnille huomattavasti enemmän pelivaraa.

Kun itse toimin konsulttina 1990-luvulla, tilanne oli toinen: jokainen pienikin kaava oli lähetettävä Ison Veljen vahvistettavaksi, ensin lääninhallitukseen ja sitten alueelliseen ympäristökeskukseen. Siellä niitä syynäiltiin aikansa ja joskus myös jätettiin vahvistamatta, jolloin kunta joutui sakkokierrokselle. Siinä tuhraantui sen verran aikaa, että eräs turhaantunut virkamies valittikin lääninhallituksen omalaatuista tulkintaa kestävästä kehityksestä: kehitystä joka kestää. Mutta toki siinä oli positiivinenkin puolensa: kaavan laatijana saattoi ennakoida mahdollisia kielteisiä päätöksiä ja kehottaa kuntaa kaavoittamaan paremmin. Valtio antoi ikään kuin selkänojaa.

Mutta nyt on toisin, ja kunnilla on sekä valta että vastuu. Se tarkoittaa myös sitä, että kaavoitus on kunnan keskeinen strateginen väline. Kaavoitus ei tietenkään vielä synnytä sen enempää asuntoja kuin palvelujakaan, mutta se voi tehdä niiden syntymisen mahdolliseksi. Kaavoittamalla kunta voi esimerkiksi päättää, kuinka paljon se haluaa kasvaa ja mihin kasvu ohjataan. Tässä kunnat ovat tietysti kovin eriarvoisessa asemassa: syrjäkylät eivät kasva pelkästään kaavoittamalla, kun taas kasvukeskuksilla on varaa valita joko nopeampi tai hitaampi kasvu tiiviimmässä tai väljemmässä yhdyskuntarakenteessa. Näillä taas vaikutetaan asuntojen hintoihin sekä yleisemminkin kunnan elinvoimaisuuteen. Rakentamisen ja kaupunkikuvan laatu palveluiden ohella taas vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä ja yrityksiä kuntaan muuttaa. Toisaalta hajanainen yhdyskuntarakenne vaikuttaa suoraan kunnan talouteen, julkisen liikenteen järjestämisen edellytyksiin ja vaikkapa kotipalveluihin.

Jos siis kaavoitus vahvistuu ja sote väistyy takavasemmalle (vai pitäisikö sanoa takaoikealle?), nämä ovat sitten varmaan Kaavoitusvaalit? Mitä vielä. Eilen Yleisradio oli koonnut puolueiden puheenjohtajat ensimmäiseen yhteiseen vaalikeskusteluun, ja mistä keskusteltiinkaan? No sotesta. Timo Soini vakuutti, että globaalit terveysalan yritykset eivät kyllä tule Ville Niinistön ovelle valitsemaan häntä asiakkaakseen, vaan Ville saa valita ihan itse. Li Anderssonin mukaan nämä yritykset perustavat tietysti toimipisteen paikkaan, jossa asuu Villen kaltaisia terveitä ja hyvätuloisia ihmisiä. Ville saa siis kyllä valita, mutta Peräkylän Pasi ei. Mutta toki ollaan tekemässä maailman paras sote-uudistus, eivätkä kustannukset tietenkään nouse. Ja niin edelleen.

Sen verran täytyy tietysti ymmärtää Yleä, että kun sote kerran on nyt niin ajankohtainen ja kiistanalainen aihe, toki puheenjohtajien täytyi saada päästää höyryjä irti. Mutta kun se jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kun seurasi samaan aikaan katsojien lähettämiä Twitter-viestejä, hermostus kasvoi viesti viestiltä. Mitä ihmettä tällä oli enää tekemistä soten kanssa, ihmettelivät katsojat, eihän nyt olla käymässä maakuntavaaleja, eduskuntavaaleista puhumattakaan? Mistä puhutaan seuraavaksi, Natosta?

Lopulta kun aikaa oli hukattu lähes tunti (54:40), toimittajatkin heräsivät Twitter-kritiikkiin ja siirtyivät seuraavaan aiheeseen - tai yrittivät, sillä vielä piti vähän keskustella huostaanotoista. Mutta mikä oli seuraava aihe? Kaupunkisuunnittelu? Koulutus? Kulttuuri? No ei. Nyt koitti arvojen aika. Ja mikä olisi sopivampaa arvokeskustelua kuntavaalien alla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki! Ville Niinistö ja Sari Essayah marssitettiin kaksintaisteluun keskustelemaan siitä, miten kirkon tulisi suhtautua homopareihin ja niihin kapinapappeihin, jotka ryhtyvät heitä vihkimään. "Tämä ei kyllä liity kuntapolitiikkaan, mutta se on arvojen ytimessä", vakuutti toimittaja.

No ei tasan tarkkaan liity, ei kunnanvaltuutettujen, ei maakuntavaltuutettujen eikä edes kansanedustajien työhön. Eikä kirkon kipuilu jo voimaan astuneen lain kanssa taatusti ole myöskään "arvojen ytimessä". Kirkkovaltuustojako nyt oltiinkin valitsemassa? Ei, vaan tällä haluttiin "ravistella" puheenjohtajia arvokysymysten äärelle, ja epäilemättä kunnissa niitä riittää.

Seuraavaksi puheenjohtajille jaettiinkin värillisiä kartonkeja, joihin oli kerätty erilaisia "arvovalintoja". Ensimmäisenä tehtävän sai avata Antti Rinne, ja sieltähän se lopulta paljastui: kaavoitus! Kuvitteellisen keskisuuren kunnan kuvitteellisella budjettiylijäämällä oli valittavana kolme vaihtoehtoa, joista vain yhden sai valita: (1) Kaavoitetaan alue vuokra-asunnoille, (2) kaavoitetaan alue omistusasunnoille tai (3) kaavoitetaan virkistysalue, jossa mm. hiihtolatu ja pururata.

Että sillä lailla. Ei ollut Antti Rinteellä vaikeuksia valita vuokra-asunnot, sen vaikeampaa kuin Petteri Orpolla myöhemmin valita yrittäjälukio taidelukion sijasta (näin tuli koulutuskin käsiteltyä). Mitään merkitystä ei siis ollut sillä, missä alue sijaitsee, minkälaiset liikenneyhteydet sinne on, onko siellä jo vuokra-asuntoja (jolloin tuotetaan segregaatiota), minkälaiset luontoarvot ovat tällä kuvitteellisella alueella, tai onko kunnassa ylipäätään tarvetta asuntorakentamiseen tällä alueella. Mutta hei me leikitään!

Kunnilla on siis valta ja vastuu kaavoituksesta, ja useimmiten niillä on myös taloudelliset resurssit siihen.  Ei pelkkä kaava vielä paljoa maksa, vasta sen toteuttaminen on kallista. Mutta ehkä puutetta onkin henkisistä resursseista?  Kaavakysymykset ovat nimittäin vaikeita, niiden ratkaisemiseen tarvitaan tietoa ja osaamista, ja niiden vaikutukset ulottuvat kymmeniä tai jopa satoja vuosia eteenpäin. Kuntien elinkelpoisuuden kannalta ne ovat siten elämän tai kuoleman kysymyksiä. Toivoa siis sopii, että tulevat kunnanvaltuutetut osaavat suhtautua aiheeseen vakavammin kuin heidän puheenjohtajansa ja näitä leikittävät toimittajat.

Paluu tulevaisuuteen IV

Paluu tulevaisuuteen on Stephen Spielbergin vuonna 1985 tuottama science-fiction-klassikkoelokuva, jossa Michael J. Foxin esittämä Marty McFly pääsee - tai joutuu - hullun tiedemiehen Dr. Emmett "Doc" Brownin avustamana siirtymään vuoteen 1955, jolloin hänen vanhempansa ovat teini-ikäisiä. Hän joutuu torjumaan äitinsä romanttisen kiinnostuksen ja suuntaamaan sen isäänsä, jotta voisi ylipäätään palata tulevaisuuteen, jossa hän on olemassa. Menestyselokuvasta tehtiin kaksi jatko-osaa vuosina 1989 ja 1990, joista ensimmäisessä matkustettiin myös tulevaisuuteen, niinkin kauas kuin vuoteen 2015. Tuolloin autot luonnollisesti jo lensivät ja kävivät banaaninkuorilla.

Kyse oli sillä ajatuksella leikittelystä, miten ajassa matkustamisella voisi vaikuttaa tulevaisuuteen, myös omaansa. Mutta toki kyse oli myös muusta: sukupolvien vaikeudesta ymmärtää toistensa maailmaa ja luonnollisesti vaikeudesta ennustaa tulevaisuutta jo niinkin lähelle kuin sukupolven päähän. Kun 80-luvun rokki ei oikein purrut 50-luvun nuorisoon, Marty joutui toteamaan: "Your kids will love it." Kahlil Gibran sanoi saman romanttisemmin:  "Sinun lapsesi eivät ole sinun...sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, johon sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta."

Kaupunkisuunnittelu on yleensä vähemmän romanttista puuhaa, joskin siinäkin on menty eteenpäin. Visio 2050:n havainnekuvat eivät välttämättä kalpene science-fiction-elokuvien kanssa, ja niillä on todennäköisesti myös sama kohtalo: oikeassa tulevaisuudessa nykyiset unelmamme vaikuttavat epäilemättä liikuttavan naiiveilta. Mutta silti kyse on vakavasta asiasta: visio ja sitä seuraava uusi yleiskaava tähtäävät vuoteen 2050 eli 34 vuoden päähän - siinä jää Martykin toiseksi. Siinä ollaan todellakin suunnittelemassa kaupunkia lapsillemme ja heidän lapsilleen. Mutta onko meillä tähän huomiseen pääsyä, edes unissamme?

Suunnittelu on tietysti aina tulevaisuuden suunnittelua, muutenhan koko hommassa ei olisi järkeä.  Mutta kuinka sitä voidaan tehdä vakavalla naamalla, kun tulevaisuus ei kerran ole tiedettävissä?Helpompaa se on tietysti lähitulevaisuuden kanssa, tai jos pohditaan vain yhtä asiaa kerrallaan. Kaupunki on kuitenkin kompleksinen kokonaisuus, jossa teknologiat, suunnitteluideaalit, kulttuurit ja politiikat sekoittuvat ennalta arvaamattomalla tavalla.

Kannattaa tehdä aikamatka vuoteen 1980, jos ei nyt konkreettisesti niin mielessään. Puhelimet olivat vielä lankapuhelimia, joissa numero valittiin pyörivällä levyllä. Tekstit kirjoitettiin kirjoituskoneilla, joista edistyneimmät olivat sähköisiä. Tekstinkäsittely piti tehdä päässä, jos ei halunnut kovin montaa kertaa kirjoittaa sitä "puhtaaksi". Kirjoitusvirheet korjattiin valkoisella korjausnauhalla tai korjauslakalla. Kukaan ei olisi kyennyt ennustamaan, että nämä kaksi teknologian ihmettä yhdistyisivät yhden sukupolven aikana nykyiseksi digitalisaatioksi, joka ravistelee koko elämänmuotoamme: sosiaalisia suhteita, globaalia taloutta, työtä ja tilallisia suhteita.

Tällaista kokonaisuutta ei kukaan enää hallitse sukupolven päähän. Kuinka siis kaupunkisuunnittelijat ovat perinteisesti toimineet? Yksinkertaisesti katsomalla mennyttä trendiä kuten kaupungin kasvua ja jatkamalla sitä tulevaisuuteen. Ja kun mennään kauemmas tulevaisuuteen, jatketaan sitä vain vielä kauemmas. Ei ole vaikeaa ennakoida, että vaikka trendi ei muuttuisikaan - kuten se usein tekee - pienikin epätarkkuus ennusteessa kasvaa melkoisiin mittoihin kun sitä ekstrapoloidaan riittävän kauas.

Miksi siis ohjevuodeksi on valittu niinkin kaukainen vuosi kuin 2050? Sehän on periaatteessa mielivaltainen, ja silti siitä johtuvat pitkälti ne riidat, joita olemme saaneet seurata erityisesti luontoalueiden sekä harrastusalueiden vähentymiseen liittyen. Kun kasvutrendiä on jatkettu vuoteen 2050, laskettu tätä vastaava tarvittava rakentamisen määrä ja kerrottu se varmuuden vuoksi kahdella, lopputuloksena on paljon sijoitettavaa kerrosalaa. Tästä onkin sitten seurannut loogisesti paljon kuultu argumentti: jos Keskuspuistoon, Vartiosaareen, Munkkivuoreen, Tuomarinkylään jne. ei saa rakentaa, niin minne sitten, kun "jonnekin muualle" ei ole paikka? Kuitenkin kun katsotaan vasemmalla olevaa kuvaajaa (kiitos Mikko Särelälle sen esille ottamisesta blogissaan), havaitaan selkeästi, että yleiskaava on tavattu laatia noin kymmenen vuoden välein. Jokaisessa yleiskaavassa on osoitettu enemmän tai vähemmän lisää kerrosalaa, joka sitten on purkautunut asemakaavoituksen ja rakentamisen kautta. Kuviosta voi tosiaan päätellä, että Helsinki tarvitsee uuden yleiskaavan ja melko pian, muuten kaavavaranto loppuu kesken. Mutta miksi rakentamisen määrä ja sijoittuminen olisi päätettävä vuoteen 2050 asti, yli kahdeksan valtuustokauden päähän?

Ehkä syynä on pyrkimys tehdä kaavasta perinteisen aluevarauskaavan sijasta "strateginen", kuten se itse itseään nimittää? Strategiseen suunnitteluun - toisin kuin perinteiseen blueprint-suunnitteluun - kuuluu kuitenkin olennaisena sen hyväksyminen, että tulevaisuus ei ole ennustettavissa, että se on täynnä epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ennustamisen sijaan tulevaisuus pyritään ottamaan haltuun muilla tulevaisuudentutkimuksen menetelmillä kuten skenaarioiden laatimisella, delfoi-menetelmällä ja SWOT-analyysilla. Olennaista niissä kaikissa on, että tulevaisuudessa nähdään erilaisia mahdollisuuksia, erilaisia vaihtoehtoja. Tulevaisuus ei ole determinoitu, eikä sitä kyetä myöskään täysin hallitsemaan. Sen sijaan on pyrittävä hahmottamaan mahdollisia tulevaisuuksia ja toteuttamaan ratkaisuja, jotka ovat resilienttejä eli kykenevät sopeutumaan yllättäviinkin muutoksiin.

Juuri ilmestyneessä (itse asiassa tulevaisuuteen eli vuoteen 2017 päivätyssä) teoksessa Situated Practices of Strategic Planning (toim. Louis Albrechts, Alessandro Balducci ja Jean Hillier) joukko asiantuntijoita käy läpi strategisen suunnittelun teoriaa ja käytäntöjä eri maissa. Jotta lukijalle ei jäisi käsitys että huutelen tässä ihan yksikseni korpeen, päätettäköön tämä blogikirjoitus osuvaan lainaukseen Louis Albrechtsilta, joka on kansainvälisesti tunnetuimpia suunnitteluteoreetikoita:

"Traditional land-use plans remain too much of an administrative framework for development instead of an action plan aimed at the implementation of visions and concepts. It entails false assumptions of certainty and static context. Statutory planning, as an instituted tool/instrument, as the domain of expert knowledge/skills and the techno-managerial management of a presumably inevitable socio-spatial ordering, reflects the practices of established policies. Most of the statutory plans were designed for situations of stability and predictability in which plans can serve as blueprints offering investors (including local residents) and developers the certainty they want. It is guided by what the planners normatively would like to see happen (see Friedmann and Douglas, 1998) rather than form a fine-grained analysis of what actually takes place. The interpretation of land-use plans in terms of form and content (comprehensive, detailed, etc.) is in effect a negation of change, dynamics, uncertainty, etc., meaning that they soon become outdated, are often utopian, are often not based upon sufficient and correct data, and do not take into account resources or the time factor or even the possibilities for their implementation." (mt. s. 4)

Shopping regale a Parigi

Viime viikolla kävimme opiskelijoiden kanssa Milanossa hiukan epätavallisella ekskursiolla. Kohteena olivat kaupungin ja sen ympäristön tuoreet megaprojektit, kuten  hulppea kauppakeskus Il Centro, rikkaiden aidattu asuinalue CityLife ja korkeiden toimistotornien Porta Nuova. Kuuntelimme myös Politecnico di Milanon tutkijoiden näkemyksiä Milanon kaupunkiseudun kehityksestä ja uusien polariteettien syntymisestä.

Istuessamme workshopin jälkeen juuri kunnostetun Naviglin kanava-alueen terassilla katseeni osui peruskorjattavan kerrostalon suojapeitteeseen kiinnitettyyn suureen mainoslakanaan. Siinä viehättävä milanolaisnainen istuu suuren lahjakasan päällä - itse asiassa lahjapaketeista muodostuu eräänlainen valtaistuin; "kuningaskuluttaja" siis. "Shopping regale a Parigi", teksti houkuttelee tyypillisellä sekakielellä: nyt lahjaostoksille Pariisiin, toivoo Air France. France is in the air, todetaan myös kaksimielisesti. Mistä tässä on kyse? Eikö Milano ole muodin ja designin keskus? Miksi milanolaisen olisi matkustettava Pariisiin lahjaostoksille?

Voisi tietysti ajatella, että kyse on vain kahden muotikeskuksen välisestä taistelusta, jota käydään mainosten välityksellä. Toki kyse on siitäkin: kaupungit ovat muuttuneet tuotteiksi ja ostoskeskuksiksi, jotka hakevat asemiaan kuluttajien silmissä. Väittäisin kuitenkin, että kyse on isommasta asiasta: mainos tulee havainnollistaneeksi asian, joka tuntuu unohtuvat suuresta osasta kaupunkisuunnittelukeskusteluamme - erityisesti kestävän kehityksen nimissä esitettävästä argumentoinnista.

Kun haluamme tehdä kaupungeistamme kestävämpiä, ajattelemme usein vain itse kaupunkia, jopa vain sen hallinnollisten rajojen sisälle sulkeutuvaa kokonaisuutta. Kun rakennamme tiiviisti - näin ajattelu menee - mahdollistamme kävelyyn, pyöräilyyn ja julkiseen liikenteeseen tukeutuvan kaupunkirakenteen, jossa kaupoissa, ravintoloissa ja töissä voi käydä jalkaisin. Bensaa säästyy ja maailma pelastuu, ainakin verrattuna autoriippuvaiseen urban sprawliin. Kivijalkakaupat menestyvät ja kaupunkikulttuuri kukoistaa. Tämä kaikki on totta ja Milanossa jo toteutunut: kaupungin pinta-ala on vain reilut 180 neliökilometriä mutta asukkaita puolitoista miljoonaa. Asukastiheys on siis yli 8000 neliökilometrillä, kun Helsingissä jäädään vielä noin kolmeen tuhanteen. Aikamoinen takamatka siis.

Mutta miksi sitten milanotar haluaisi lennähtää Pariisiin, kun kaikki tarpeellinen löytyy kotikaupungista, jopa kotikadulta? Why not? kysyy puolestaan EysyJet. Eihän se ole edes kallista: 62 kohdetta, alkaen 29 euroa! Lentämisestä on jo aikaa kadonnut kaikki glamouri: Finnairin lennolla Helsingistä Milanoon ei saa enää edes sämpylää. Kaikilla ei ole kuitenkaan tarvetta turvautua karvalakkiversioon, sillä ostovoima keskittyy kaupunkeihin.

Kaupunki on ilmeisesti vähän monimutkaisempi kokonaisuus kuin tapaamme ajatella. Se ei ole vain joukko ihmisiä, jotka laitamme asumaan joko tiiviisti tai vähän väljemmin. Se, että ylipäätään voimme pohtia kaupunkikeskustan tiivistä rakentamista, edellyttää suurta ja kasvavaa kaupunkia. Ja tällainen kaupunki ulottuu kauas hallinnollisten rajojensa ulkopuolelle - sitä kauemmaksi, mitä suuremmaksi se kasvaa. Kaupunki levittäytyy luonnollisesti laajalle seudulleen, jonka suhteellinen osuus kasvaa koko ajan. Siihen kehitykseen kuuluu myös viime keväänä avattu megakauppakeskus Il Centro. Se on täysin autoilun varassa, mutta kun sinne pääsee niin kätevästi, eikä pysäköinti maksa mitään (toisin kuin Milanon keskustassa, jossa jo sisään ajaminen maksaa viisi euroa, kiitos katumaksun).

Mutta kytkeytyminen laajempaan ympäristöön ei pääty kaupunkiseutuun. Kun katselee kuvia tai videoita maailman lentoreiteistä, ei ole vaikeaa erottaa suurimpia kaupunkeja. Mitä suuremmiksi kaupungit kasvavat, sitä tiiviimmin ne kytkeytyvät globaaleihin verkostoihin, eikä näitä yhteyksiä hoideta jalkaisin. Kyse ei ole myöskään vain ostosmatkoista: liiketoiminta, tieteelliset konferenssit, diplomatia, poliittiset kokoontumiset, kulttuuritapahtumat jne. rakentavat kuvaa kaupunkien jet-set-kerhosta, jossa kaikki haluavat olla mukana. Myös Helsinki, vaikka takamatkaa onkin. Kaupunkikeskustan tiiveys ja globaali sprawl ovat saman kolikon kääntöpuolet; ei ole yhtä ilman toista.

Artikkelissaan "Urbanization and Carbon Emissions: A Nationwide Study of Local Countervailing Effects in the United States" James Elliott ja Matthew Clement (Social Science Quarterly, vol. 95, No 3, 2014) yrittivät laskea mitä nämä kaupungistumisen kolme eri ulottuvuutta (tiivistyminen, seutuistuminen ja globaali kytkeytyminen muihin paikkoihin) merkitsevät hiilitaseen kannalta. Tärkein havainto tuloksista oli, että laajalti omaksuttu käsitys väestön keskittymisen mittakaavaedusta kumoutuu pitkälti kaupunkeja ympäröivän maankäytön ("maaseudun urbanisoitumisen") ja systeemisen globaalin vuorovaikutuksen kautta. Kun väestö keskittyy prosentin, siitä seuraa 0,14 prosentin vähennys henkilökohtaisiin hiilidioksidipäästöihin. Toisaalta paikalliset maankäyttömuutokset aiheuttavat 0,15 prosentin lisäyksen näihin päästöihin, ja kaupungin systeemisen aseman nousu taas aiheuttaa 0,88 prosentin lisäyksen.

Laskelmiin liittyy tietysti aina epävarmuuksia, ja eurooppalaiset kaupungit poikkeavat amerikkalaisista. Tutkijat ovat kuitenkin oikeassa siinä, että kestävää kaupunkia tutkittaessa ja siitä keskusteltaessa huomiota kiinnitetään yleensä vain yhteen kaupungistumisen ulottuvuuteen, eikä niiden välistä riippuvuutta aina tunnisteta. Isompi kuva jää puuttumaan. Unelmoidaan siis vain kasvusta ja rakennetaan lisää kaupunkia Helsinkiin. Mutta ei kuvitella että maailma sillä pelastuu.

Loppukritiikki

Helsingin uusi, "Kaupunkikaavaksi" kutsuttu yleiskaavaehdotus tulee huomenna kaupunginhallituksen ja sieltä edelleen kaupunginvaltuuston käsitttelyyn. Sitä ennen sitä on ohjattu poliittisesti lähinnä kaupunkisuunnittelulautakunnassa - joskaan tiedossani ei ole mitä epävirallisia neuvotteluja eri poliittisten ryhmittymien välillä on käyty. Kaupunkisuunnittelulautakunnan yksimielisen päätöksen perusteella voi tietysti ennakoida, että kaupunginhallituksen ja -valtuuston roolina on toimia lähinnä kumileimasimena.

Keskustaan suuntautuvan liikenteen väheneminen
(keltainen käyrä) yhdistetyn katumaksun ja
vähäpäästöisen alueen (Area C) avulla Milanossa.
Punainen katkoviiva kuvaa julkisen liikenteen
lakon aikaista tilannetta, jolloin katumaksu poistettiin.

Tosin tiettyä epävarmuutta on selvästi ilmassa. Kaupunkisuunnittelulautakunta "totesi" päätöksensä yhteydessä, että bulevardit voidaan toteuttaa ilman katumaksuja tai vähäpäästöistä vyöhykettä, joiden tiedetään olevan tehokas tapa vähentää keskustaan suuntautuvaa henkilöautoliikennettä. Autopuolueen vastaiskua siis pelätään, ja ehkä sitäkin enemmän on pohdituttanut heikkenevän saavutettavuuden vaikutukset keskustan kehittymiseen.  Myös sosiaalisessa mediassa aktiivisen roolin ottanut "Lisää kaupunkia Helsinkiin" -ryhmä on vaientanut väliaikaisesti yleiskaavan arvostelijoiden avaukset tällä "herkällä hetkellä".

Olen itse tässä blogissani arvioinut kriittisesti useita yleiskaavan yhteydessä esille nousseita teemoja.  Se on saanut monen lukijan varmasti ajattelemaan, että "vastustan" yeiskaavaehdotusta ja erityisesti sen "kaupunkibulevardiksi" nimettyä konseptia. Eräässä sosiaalisen median kommentissa ihmeteltiin jopa, miksi käyn "ristiretkeä" näitä bulevardeja vastaan.

Tulkinta on melko omituinen ja kuvastaa lähinnä sitä, kuinka lapsenkengissä kaupunkisuunnittelukeskustelu meillä vielä on. Olen vuodesta 1999 arvioinut kriittisesti satojen tulevien kaupunkisuunnittelijoiden harjoitustöitä. Jos lasketaan mukaan sivuaineen ja yksittäisten kurssien suorittajat, määrä taitaa nousta yli kahden tuhannen. Olenko siis "vastustanut" näitä kaikkia harjoitustöitä? Tuskin: kritiikki ja sen yhteydessä käytävä keskustelu on pikemminkin palautetta, jonka tarkoituksena on viedä harjoitustyötä ja viime kädessä opiskelijaa eteenpäin.

Onko sitten ajateltavissa, että kun opiskelijat valmistuvat, heidän työtään ei enää tule arvioida kriittisesti? Myös tämä ajatus vaikuttaa absurdilta. Kun kaupunkisuunnittelusta tai siihen liittyvästä arkkitehtuurista järjestetään kilpailuja, ehdotuksia arvioivat kriittisesti sekä kaupunkien edustajista että ammattilaisista koostuvat tuomaristot. Valitettavasti tosin näiden tuomaristojen laatimat arvostelupöytäkirjat ovat kuitenkin usein ala-arvoisia argumentaation näkökulmasta. Kun vielä voittaja odottaa toimeksiantoa ja häviäjät eivät tohdi kommentoida (etteivät vaikuttaisi katkerilta), kilpailut helposti tappavat keskustelun sen sijaan että avaisivat sitä.

Myös akateemisessa maailmassa kriittinen arviointi on jokapäiväistä, oli kohteena sitten kokenut professori tai uraansa aloitteleva tohtorikoulutettava. Käytäntönä on, että esimerkiksi artikkelit lähetetään nimettöminä vähintään kahdelle vertaisarvioijalle, joiden nimeä ei kerrota kirjoittajalle. Tällä "double blind" -käytännöllä pyritään varmistamaan, etteivät henkilösuhteet tai strategiset tavoitteet pääse vaikuttamaan arviointiin. Kun tohtorikoulutettava on saanut työlleen painatusluvan, me myös palkkaamme mahdollisimman terävän "vastaväittäjän" - eräänlaisen "paholaisen asianajajan" - jonka tehtävänä on puuttua työn keskeisiin kriittisiin kohtiin. Yhteisenä tavoitteena on mahdollisimman laadukas ja luotettava tutkimus.  Voisiko myös kaupunkisuunnittelussa yhteisenä tavoitteenamme olla mahdollisimman laadukas kaupunkisuunnittelu ja kaupunkikehitys? Kuten tieteessä, se ei synny pidättäytymällä kritiikistä, puhumattakaan sen vaientamisesta.

Pohditaanpa siis yleiskaavaehdotusta kootusti samalla tavalla kuin opiskelijatöitä. Yleensä olemme kehottaneet opettajia käyttämään kritiikissään seuraavanlaista kaavaa: +++KEH. Ensin kolme myönteistä asiaa (jokaisesta työstä löytyy vähintään kolme) ja sitten vasta kriittiset huomiot, mielellään nekin kehittämisehdotuksina. Tämä siitä syystä, että ammattilaiset näkevät nopeasti töiden ongelmakohdat ja helposti aloittavat niistä, vaikka opiskelijoita tulisi ensisijaisesti kannustaa.

+ Rohkeus ja innostus

Kaupunkikaava ei ole pelkkä tekninen suoritus, jossa reagoitaisiin pala palalta eli inkrementalistisesti kaupungin tiedossa oleviin tarpeisiin kuten tonttipulaan tai asuntojen hintoihin. Siitä huokuu innostus nähdä kaupunki uudella tavalla, uuden urbanismin ihanteiden mukaisesti. Halutaan luoda kiinnostavia paikkoja ja lisätä urbaania ympäristöä kaikkialla kaupungissa. On uskaltauduttu ehdottamaan moottoritiemaiseman muuttamista kaupunkimaiseksi, mikä vielä kymmenen vuotta sitten olisi ollut mahdoton ajatus. On lähdetty muuttamaan yhdyskuntarakennetta myös laajentamalla kantakaupunkia nykyisten alueiden välitiloissa ja jopa saaristossa. Tällaista kaupunkisuunnittelun tulisi olla, visionääristä pohdintaa siitä, millaisen kaupungin haluamme. Jotkut teoreetikot puhuvat suunnittelusta myös toivon herättämisenä, mutta se sopii ehkä paremmin suurissa vaikeuksissa oleviin kaupunkeihin.

+ Kevyen ja julkisen liikenteen painotus

Kestävää kaupunkia luodaan vain tukemalla kestäviä liikennemuotoja. Helsingin suunnittelussa ja politiikassa tästä on ollut merkkejä jo ennen yleiskaavaa, esimerkiksi Raide-Jokerin ja Kruunusiltojen investointipäätösten sekä Hämeentien julkista liikennettä ja pyöräilyä tukevan liikennesuunnitelman yhteydessä. Tosin kaksi viimeistä perustuvat pikemminkin eri liikennemuotojen erotteluun kuin niiden sekoittamiseen, mikä taas korostuu Kaupunkikaavassa uusurbanismin oppien mukaisesti.

+ Pyrkimys strategisuuteen

Kaupunkikehitys on nykyisin entistä arvaamattomampaa ja vaikeasti hallittavaa. Onnistuminen edellyttää myös kaikkien kehitykseen vaikuttavien tahojen osallistumista. Näin ollen on positiivista, että myös Helsingissä on tuotu keskusteluun strategisen suunnittelun käsite, jota on pohdittu runsasti myös alan tutkimuksessa. Perinteinen ylhäältä johdettu niin sanottu blueprint-kaavoitus on syystäkin tulossa tiensä päähän, ja myös Suomessa on syytä pohtia nykyisen kaavoitusjärjestelmän toimivuutta ja vaihtoehtoja.

KEH Retoriikasta argumentaatioon

"Mannerheiminbulevardi" (KSV)

Olen tutkinut ja opettanut kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusta ja argumentaatiota vuodesta 1993, ja keskeisenä havaintona on ollut suunnittelun voimakas retorisuus. Kaupunkikaava ei tee tästä poikkeusta.  Sen sijaan että pohdittaisiin erilaisia vaihtoehtoja ja niiden hyviä ja huonoja puolia tutkimustietoon perustuen, suunnitelmana esitetään vain yksi vaihtoehto, jossa on yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista eikä mitään vikaa. Jos ongelmia onkin, ne luvataan ratkaista myöhemmässä vaiheessa kuten asemakaavoituksessa (kertomatta tosin miten). Retoriikkaan kuuluvat luonnollisesti myös kuvat: jo visiovaiheessa esitetyt illustraatiot bulevardeista (tai itse asiassa esplanadeista) ajoväylien välissä sijaitsevine puistoineen, katukahviloineen, bulevardille avautuvinen parvekkeineen ja lähes tyhjine autokaistoineen ovat kulkeneet muuttumattomina läpi vuorovaikutus- ja poliittisen prosessin, vaikka todellisuus on mitä ilmeisimmin aivan toisenlainen.

Haluavatko päätöksentekijät todella tällaista tekstiä ja kuvia päätöksentekonsa pohjaksi? Jos itse olisin heidän asemassaan, en ainakaan haluaisi. Haluaisin tehdä vastuullisia päätöksiä, jotka perustuvat parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon ja eri vaihtoehtojen vertailuun. Eivätkä nämä vaihtoehdot ole BUL (bulevardit) ja BAU (business as usual), kuten "kaupunkibulevardien tavoitelähtöisessä vaikutusten arvioinnissa" esitetään. Miten tässä asiassa olisi mentävä eteenpäin? Itse olen ehdottanut niinkin radikaaleja keinoja kuin tietostrategiaa (sen määrittelyä, mitä on syytä tietää, ja sen tiedon hankkimista riittävän ajoissa) ja lähdeviitteiden käyttämistä. Tieteessä se on tapa varmistaa, ettei väitetty ole ihan omista hiuksista lähtöisin. Epäilemättä myös kaupunkisuunnittelussa väitteet perustuvat johonkin, mutta mihin? Toki tietoa kerätään paljon, mutta osa siitä tulee mukaan kuvioon liian myöhään (kuten bulevardien ilmanlaatuselvitys) tai sitä ei juuri käsitellä (kuten ristiriitaisia tietoja asumispreferensseistä). Myös vakavasti otettavien vaihtoehtojen suunnittelua keskustelun pohjaksi olisi syytä harkita ja jopa vaatia. Suunnittelijan ei tule vaatia kriitikoitaan esittämään vaihtoehtoja; ne tulisi suunnitella ihan itse.

KEH Sinikopiosta strategiaan

Kuten todettu, pyrkimys siirtyä kohti strategista suunnittelua on ehdottoman tarpeellista entistä epävarmemmassa ja kompleksisessa tilenteessa, jossa kaupunkimme tänä päivänä luovivat. Tulevaisuus on yhä vaikeammin hallittavissa, mikä tekee rationaalisen ja kokonaisvaltaisen suunnittelun ajastaan jälkeen jääneeksi. Kaupunkikaava osoittaa kuitenkin, että strateginen suunnittelu on varsin vaikeasti sovitettavissa nykyiseen kaavoitusjärjestelmäämme. Kaavoituksemme on ensiksikin hierarkkinen: ylemmän tason kaavaratkaisuja tulee käyttää ohjeena alemman tason kaavoja laadittaessa - ikään kuin ylemmällä tasolla olisi suuria linjoja koskeva suurempi viisaus. Toiseksi kaavoituksemme on luonteeltaan rajoittavaa: se kykenee lähinnä estämään esimerkiksi luontoalueiden tai kulttuuriympäristöjen hävittämisen,  se ei itsessään kykene luomaan hyvää rakennettua ympäristöä.

Kun nyt yleiskaavasta on pyritty tekemään "strategista yleiskaavaa", se on merkinnyt vain kaavan väljentämistä: aluevaraukset tehdään "sinnepäin" vaikkapa huonoa resoluutiota muistuttavilla pikseleillä. Näin menetetään juuri se ainoa asia, jossa yleiskaavalla on ollut merkitystä. Kaava ikäänkuin haihtuu pois, vaikka sen laatimiseen käytetään paljon aikaa ja vaivaa. Se on "mahdollistava" jos mikä, mutta takaako se hyvän kaupungin syntymisen? Oikea strateginen suunnittelu on jotain aivan muuta: laaditaan kyllä visio kuten strategioissa aina, mutta sinne ei kuvitellakaan päästävän; se on ikään kuin majakka, jonka rantaan yksikään laiva ei sentään halua törmätä. Aidossa strategisessa suunnittelussa valitaan vision jälkeen keskeiset kehitettävät asiat, mobilisoidaan niiden kannalta keskeiset toimijat ja muut kaupunkilaiset, hankitaan riittävää "tiedustelutietoa" (=tutkimustietoa) kuten aina taistelussa, kokeillaan ja arvioidaan onnistumista, minkä perusteella tehdään tarvittavia taktisia muutoksia, ehkä jopa suuntaudutaan uudelleen. Strategisessa suunnittelussa liikutaan siis toteuttaminen edellä, ei laadita ensin kaavaa ja sitten sen toteuttamissuunnitelmaa.

KEH Usko, toivo ja resilienssi 

Kaupunkikaava suuntaa katseensa kauas, aina vuoteen 2050 asti eli yhden sukupolven päähän. Silloin iso osa meistä X-sukupoven edustajista kasvaa jo koiranputkea, ja millenniaalit ovat siirtymässä eläkkeelle. Ehkä heidän preferenssinsä ovat muuttuneet eikä pöhinä ole enää ainoa arvostettava asia. Heidän lapsistaan taas emme tiedä juuri mitään. Emme myöskään voi ennakoida taloudellisia tai poliittisia muutoksia sen enempää kuin teknologian edistysaskelia. Voimme tietysti yrittää hahmottaa niitä tulevaisuustutkimuksen menetelmin, mutta se edellyttäisi - niin, niitä vaihtoehtoja. Skenaarioita tai asiantuntijatietoon perustuvia delfoi-menetelmiä käytetään suunnittelussa varsin harvoin. Uskoa ja toivoa sitäkin enemmän.

Tässä tilanteessa resilienssi on noussut suunnittelututkimuksessa keskeiseksi käsitteeksi. Se tarkoittaa kaupunkisysteemin kykyä reagoida yllättäviinkin muutoksiin ja haasteisiin tavalla, joka säilyttää sen olemuksen, samalla kun uusiin mahdollisuuksiin kyetään myös tarttumaan niitä hyödyntäen. Se tarkoittaa epävarmuuden ja epätietoisuuden hyväksymistä ja sellaisten ratkaisujen suosimista, jotka eivät ole kiveen hakattuja tai betoniin valettuja. Vaikka emme nimittäin tiedäkään paljoa 2050-luvun sosiaalisista, kulttuurisista, taloudellisista tai poliittisista ominaispiirteistä, jotain sentään tiedämme: jos esimerkiksi bulevardit päätetään rakentaa, siellähän ne jököttävät siitä riippumatta, kuinka hyvin niihin kiinnitetyt toiveet toteutuvat. Tämä juuri tekee kaupunkisuunnittelusta niin vastuullista ja niin vaikeaa: toteutuneita kaavoja ei noin vain enää muuteta. Miten kaupunki reagoi, jos koko laajentuvan kantakaupungin alueelle "määrätyt" kivijalkakaupat ja ravintolat eivät toteudukaan - kaavamääräyksillä kun ei tehdä liiketoimintaa kannattavaksi. Miten kaupunki reagoi, jos bulevardit muuttuvatkin nauhamaisiksi, segregoituneiksi lähiöiksi, kuten professori Kauko Viitanen pohti - kaupungin sosiaalinen dynamiikka kun ei tottele kaavoittajan sanaa? Mitä tuolloin jäisi jäljelle bulevardeista asuinympäristönä? Melu ja pöly? Miten kaupunki reagoi, jos terveellisyyden ja turvallisuuden vaatimuksia ei kyetäkään täyttämään kasvavan ja hidastuvan liikenteen paineessa? Miten kaupunki reagoi, jos heikompi saavutettavuus aiheuttaakin ongelmia keskustan kilpailukyvylle?

Jos suunnittelussa lähdettäisiin resilienssi edellä, kannattaisi itse asiassa tehdä juuri päinvastoin kuin kaupunkisuunnittelulautakunta nyt esittää: katumaksujen ja päästörajoitusten avulla saataisiin heti nykyisten katukuilujen ilmanlaatu paremmaksi, ja samalla päästäisiin tutkimaan heikomman saavutettavuuden vaikutuksia kasvavan kaupungin ja kaupunkiseudun talouteen ja yhdyskuntarakenteeseen.  Bulevardeja - mielellään vielä esplanadeja kuten varhaisemmissa kuvissa - kannattaisi puolestaan lähteä kokeilemaan varovasti ja keskustasta ulospäin. Jos konsepti osoittautuu toimivaksi, sitä voidaan lähteä soveltamaan laajemminkin - jos ei, kannattaa miettiä jotain muuta. Tulevaisuus on periaatteessa avoin, ellei sitä suunnittelun tai politiikan kautta betonoida.

Samaan aikaan toisaalla

Copacabana Rion eteläpuolella (KL)

Kaupunkisuunnittelijat ja päätöksentekijät ovat parhaillaan hyvin ansaitulla lomallaan valmistautumassa kuumaan suunnittelusyksyyn. Myös oma tahtini on viimein hiukan rauhoittunut, vaikka työt jatkuivat vielä heinäkuun puolelle maailman suunnittelukoulujen konferenssissa (WPSC) Rio de Janeirossa. Kyse on kerran viidessä vuodessa järjestettävästä tapahtumasta, jossa eri mantereita edustavat yhdyskuntasuunnittelun järjestöt kerääntyvät yhteen pohtimaan suunnittelun maailmanlaajuisia haasteita. On terveellistä ottaa välillä etäisyyttä kotoisiin ongelmiin, jotka alkavat näyttää varsin pieniltä. Kuitenkaan ei voi olla samalla pohtimatta sitä, miksi paikallinen ja globaali ajattelu, ongelmanmäärittely ja visiointi eroavat joskus niin dramaattisesti toisistaan. Kun tieteessä kansainvälisyys on elinehto, suunnittelussa näin ei välttämättä ole - hyvässä ja pahassa. 

Helsinki on Suomen suurin kaupunki, joka kansainvälisessä vertailussa on kuitenkin taskukokoinen metropoli.  Sellaisia kansainväliset suuryhtiöt käyvät metsästämässä kuin pokemoneja nähdäkseen, löytyisikö julkista tilaa (Decaux) tai sähköverkkoja (Caruna) ostettavaksi. Helsinki haluaa kuitenkin suurkaupungiksi. Miksi? Koska "suurkaupungeissa on solidaarisuutta korostava ja innovatiivisuutta lisäävä ilmapiiri. Tiivis, urbaani ympäristö pikkupihoineen ja lähipalveluineen sekä kaupunkirakennetta halkovat vihersormet tarjoavat vaihtelevan ja virikkeitä tarjoavan ympäristön, joka mahdollistaa hyvän elämän." Näin visioi Helsingin uuden yleiskaavan selostus arvioidessaan ihmisiin kohdistuvia ja viihtyisyyteen liittyviä vaikutuksia (s. 126).

No, Rio de Janeiro on jo suurkaupunki. Sen metropolialueen väkiluku on kaksitoista miljoonaa, ja se isännöi tänä kesänä olympiakisoja ja vain kaksi vuotta sitten jalkapallon maailmanmestaruuskisoja - molemmat investointeja, joista Helsinki voi vain haaveilla.  Sen rannat kuten Copacabana ovat maailmankuuluja, ja kaikki ovat myös kuulleet karnevaaleista - urbaania pöhinää parhaimmillaan.

Mutta entä se solidaarisuus? Yhtä kuuluisia kuin rannat ja karnevaalit ovat kaupungin favelat eli "substandardit" tai "informaalit" asuinalueet. Ne ovat alueita, joiden asukkailla ja työntekijöillä ei ole minkäänlaisia laillisia oikeuksia käyttämäänsä maahan, ja jotka ovat siten jatkuvan häätöuhan alaisia. Häätämistä hidastaa vain se, että asukkaita on niin paljon, puolitoista miljoona, eikä kasvu ole loppumassa. Favelat sijoittuvat melko keskeisesti kaupunkirakenteessa, mutta ne ottavat luonnollisesti käyttöön sen ympäristöllisesti riskialttiit osat, kuten tulvauhan alaiset alueet ja mutavyöryjen uhkaamat jyrkät rinteet. Viemäröintiä tai muuta kunnallistekniikkaa ei pääsääntöisesti ole, ja niinpä esimerkiksi olympiapurjehtijat joutuvat purjehtimaan Maré:n favelan vessavesissä. Huumekauppiaat kontrolloivat suurta osaa alueista.

Poliisi konepistooleineen virkatehtävissään (KL)

Saatuaan päätökset megatapahtumien järjestämisestä Rio pani kuitenkin tuulemaan: 22 000 perhettä (77 000 asukasta) on häädetty asunnoistaan. Rikollisuuden vastaiseen taisteluun perustettiin 38 "rauhoittavaa poliisiyksikköä" (UPP). Hyvä tarkoitus, mutta sen lopputuloksena oli käytännössä avoin sotatila: kuolonuhrien määrä on noussut kuluneiden kymmenen vuoden aikana 40%, ja iskut kohdistuvat faveloihin ja etnisiin vähemmistöihin sekä nuoriin miehiin (jotka poliisin näkökulmasta ovat lähtökohtaisesti huumekauppiaita, aivan kuten he Suomessa ovat lähtökohtaisesti raiskaajia). Vuosien  2010 ja 2013 välillä rekisteröidyistä poliisin virkatehtävissään tappamasta 1275:stä uhrista 99,5% oli miehiä, 79% mustia ja 75% 15-29-vuotiaita. Copacabanan ympäristössä voi sen sijaan olla melko turvallisin mielin: 90% varakkaan alueen asukkaista on valkoisia (Catalytic Communities). Että sellaista solidaarisuutta.

Mutta miksi puhua faveloista keskellä Suomen kesää? Koska ne edustavat kaupungistumisen nykyisyyttä ja myös tulevaisuutta. Viime vuosina on toistamiseen hehkutettu kaupungistumisen voittokulkua: jo yli puolet maailman asukkaista asuu kaupungeissa. 90% prosenttia kaupunkien kasvusta sijoittuu kuitenkin kehittyviin maihin, vuosittain 70 miljoonaa uutta asukasta. Afrikassa jopa 61,7%, Aasiassa 30% ja latinalaisessa Amerikassa 24% asuu favelaa vastaavissa slummeissa. Mikään määrä sosiaalista asuntotuotantoa ei tätä ongelmaa enää ratkaise, eikä siihen ole kehittyvillä mailla varaa, tuskin edes halua (UN-Habitat).

Mutta eihän meidän lintukodossamme! Täällä jokainen rakennus rakennetaan omistetulle tai vuokratulle maalle, kaavan ja rakennusluvan kanssa, ja kunnallistekniikka ja peruspalvelut ovat tarjolla kaikille. Olennaisempaa on kuitenkin kohdata kaikkia kasvavia suurkaupunkeja koskeva ilmiö, segregaatio ja siihen liittyvät eri ryhmien väliset ennakkoluulot ja jännitteet, jotka siirtyvät myös kaupunkien hallintoon ja prioriteetteihin: olympiakisat ovat tärkeämpiä kuin slummien kehittäminen.

Mitä sitten Kaupunkikaava 2050 sanoo segregaatiosta? "Yleiskaavassa esitetyllä täydennysrakentamisella pyritään estämään asuinalueiden segregoituminen ja kehittämään kaupunginosia itsenäisesti toimivina pikkukaupunkeina kaupungin sisällä." Lause on epäilemättä hiukan väärässä paikassa, sillä se on kirjoitettu osaksi vaikutusten arviointia eikä tavoitteenasettelua. Kaavan toteuttamisesta seuraa jotain, siitä ei seuraa tavoitteita - tai voi tietysti seurata aina uusia tavoitteita, jos visiot eivät toteudukaan. Millä tavoin siis täydennysrakentaminen ja pikkukaupungit kaupungin sisällä estävät segregaation? Favelathan ovat juuri sellaisia, täydennysrakentamista ja pikkukaupunkeja kaupungin sisällä.

Kaupungin rakentumisen logiikka menee siten, että ensiksi rakennetaan parhaat paikat, ja niihin hakeutuvat ennemmin tai myöhemmin ne, joilla on eniten varaa valita. Hyvillä paikoilla sijaitsevat ja kauniit entiset työväen alueet gentrifikoituvat keski- ja yläluokaa varten. Heikommat paikat kuten vilkkaiden väylien varret jäävät sitten niille, joiden osana on "bite the dust". "Kaupunkibulevardienkin"  tulevaisuus voi siten olla jotain aivan muuta kuin nyt visioidaan.

Segregaatio on Suomessa jo käynnistynyt, kuten Helsingin yliopiston tutkijat ovat väsymättä yrittäneet kertoa. Se tulee saamaan yhä merkittävämmän aseman kaupungin kehityksessä, erityisesti lisääntyvän maahanmuuton seurauksena. Väestönkasvumme perustuu jo lähes kokonaan maahanmuuttoon, joten monikulttuurinen Suomi ja Helsinki on väistämätön osa tulevaisuuttamme. Kaupunkisuunnittelu ei sitä kuitenkaan tunnista. Yritin aikaisemmassa Yhdyskuntasuunnittelu-lehden artikkelissani löytää monikulttuurisuutta ajankohtaisista suunnitteludokumenteista, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Vaikuttaa siltä, että Helsinki katsoo suurkaupunki-unelmissaan enemmänkin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Ennakkoluuloisuus nähdään pienen kyläyhteisön ongelmana, johon anonyymi urbaanisuus tarjoaa pelastuksen ja hyvän elämän. Epäilemättä tietyillä vähemmistöillä onkin helpompaa kaupungissa, jossa he myös löytävät kaltaistaan seuraa. Voimme kuitenkin luottaa siihen, että ennakkoluulot hallitsevat myös kaupungeissa - ovathan ne nousseet jo meilläkin merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Vastikään julkaistussa asunto-ilmoituksessa tarjottiinkin viehättävää asuntoa Maunulasta, "ei kuitenkaan mustalaisille tai maahanmuuttajille".

Tulevaisuus on kuitenkin pian keskuudessamme, eikä siltä voi enää piiloutua Pikku-Pietarin pihoihin.

Kimmo Lapintie (2014) Miksi monikulttuurisuus ei mahdu suunnittelijan suuhun - eikä päähän? Yhdyskuntasuunnittelu, vol. 52, n:o 3. 

Habitat III Issue Papers 22 - Informal Settlements (New York, 31 May 2015).

Catalytic Communities: Favela Facts.

Hylätyt tilat, autiot torit

Kuljen iltalenkilläni usein piskuisen Talinrannan asuinalueen ohitse. Lenkkipolulta katsottuna, vesielementiksi rakennetun kanavan kautta se vaikuttaa ihan viihtyisältä, vaikka ei mikään jumaltenranta olekaan. Talinranta kaavoitettiin 80-luvun lopulla, jolloin tylsästä lähiörakentamisesta pyrittiin epätoivoisesti eroon. Haluttiin lisää kaupunkia Helsinkiin, vaikka nykyisten kaupunkiaktivistien tavoittelemista tehokkuusluvuista ei osattu uneksiakaan.  Mallina oli ehkä eteläeurooppalainen pikkukaupunki kujineen ja piazzoineen, mutta urbaani yhtä kaikki. Siinä innostuksessa unohtui kuitenkin ehkä se tärkein: kaupunki ei ole yhtä kuin kaupunkikuva.

Yhdyskuntarakenteeltaan Talinranta on niin sanottu cul-de-sac eli pussinperä: sinne johtaa yksi ainoa väylä, Taiteentekijäntie, ja alueelle ajavat lähinnä vain ne jotka siellä asuvat. Bussilinja 18 pistäytyy siellä Ulvilantieltä matkallaan Munkkivuoren ympäri. Tällaiset alueet eivät ole nykyään muodissa, mutta ei niissä lähtökohtaisesti ole mitään vikaa: liikenne ei häiritse, virkistysalueet ovat lähellä, voi hengittää turvallisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Cul-de-sac on leimallisesti asuinalue, ja sellaisena se tulisi myös nähdä. Eivät kaikki halua pöhinää ympäri vuorokauden, he nauttivat sitä mieluummin sopivina annoksina.

Kaavoittaja suunnitteli kuitenkin suurempia. Keskelle aluetta hän sijoitti kolmionmuotoisen torin, jonka pisin sivu on yli sata metriä pitkä. Sitä reunustivat rakennukset, joiden alakerrassa on liikehuoneistoja, niitä paljon himoittuja kivijalkakauppoja. Oheisesta kuvasta näkee, miten tämä kaavateknisesti tehtiin. Taiteentekijäntietä ja Muusantoria reunustavien rakennusalojen nuolet pakottavat rakentamaan suoraan katuun tai toriin kiinni, ja pieni l-kirjain viittaa siihen, että rakennusten ensimmäiseen kerrokseen saa sijoittaa liike- ja toimistotiloja. Niille on annettu myös oma rakennusoikeutensa, joten jos koko oikeuden aikoo käyttää, liiketilat on toteutettava.

Kauneushoitola ei ole menestynyt

Tuliko vilkasta tori- ja katuelämää? No ei. Talinrannasta tuli malliesimerkki siitä mitä tapahtuu kun urbaanit unelmat kohtaavat raadollisen todellisuuden. Niin hyvä esimerkki, että olen vienyt sinne opiskelijanikin katselemaan tyhjiä liikehuoneistoja ja autiota toria - ei ole pelkoa ettei "vuokrattavana"-kylttiä löytyisi. Ei alue kuitenkaan ole täysin vailla palveluja.  Torin laidassa sijaitsee Muusan krouvi, josta saa kolmen täytteen pizzan seitsemällä eurolla. Taiteentekijäntien varrelta löytyy myös "SHOP BLESSING ELINTARVIKE KIOSKI", jonka yhteydessä on myös "Western Union Money Transfer". Monikulttuurisuuden merkkejä on siis havaittavissa, mutta basaaria on turha etsiä.

Mutta mitä tulevan kaupunkisuunnittelijan olisi tästä opittava? Epäilemättä liiketoiminta-osaaminen ei kuulunut 80-luvun kaavoittajan koulutukseen, eikä se kuulu opetusohjelmaan vielä Aalto-yliopistossakaan. Taiteentekijöinä (siitäkö nämä nimet?) kaupunkeja suunnittelevat arkkitehdit suhtautuvat bisnesajatteluun jopa kielteisesti. Kulttuuripääoma ei viihdy rahapääoman kanssa, kuten Bourdieu opetti. Tavallaan hyväkin niin, sillä kuten tiedämme, liiketoiminta-osaaminenkaan ei synnytä hyvää kaupunkia.

Kiinteistövirasto vuokraa liiketilaa Muusankujan varrelta.

Jonkinlainen mittakaavataju olisi kaupunkisuunnittelijalla kuitenkin oltava, enkä tarkoita nyt vain ylisuuren torin mittoja. Talinrannassa on reilu tuhat asukasta, eikä kenelläkään muulla kuin asukkailla ole sinne juuri asiaa. Lähellä sijaitsee Munkkivuoren ostari, jossa on kaksi päivittäistavarakauppaa, kahvila, Alko, posti ja lukuisia pienmyymälöitä. Bussi vie sinne ja sieltä keskustaan. Millä ihmeen yhtälöllä kaavanlaatija on kuvitellut, että toria ja pääkatua ympäröivät lukuisat liiketilat tulisivat toimeen? Ja mitä on mahtanut liikkua päätöksentekijöiden päissä kun tähän leikkiin on lähdetty? Kaupunkisuunnittelu epäonnistuu tyypillisesti juuri niin, että tavoitteet toteutuvat vain puolittain. Huolella suunniteltu kivijalka voi olla kaunis, mutta tyhjä kivijalkakauppa on vain surullinen. Tyhjäkin puisto voi olla sopiva paikka oleskeluun, mutta tyhjä tori on vain ahdistava.

Mutta tämähän on jo mennyttä maailmaa, vai onko? Taiteentekijöitä nykykaavoittajat kuitenkin yhä ovat, minkä voi päätellä vaikkapa yleiskaavan runsaasta kuvamateriaalista. Niissä kaupunki näyttäytyy urbaanina, sykkivänä metropolina, joka levittäytyy tulevien "kaupunkibulevardien" varteen, joita elävöittävät - niin, kivijalkakaupat. Mihin yhtälöön ne tänä päivänä perustuvat?

Talinrannan eteläpuolella humisee Turunväylä, jota nyt kaavaillaan bulevardiksi. Sen varrelle on sijoitettu tiiviitä asuinkortteleita, ja ne levittäytyvät myös Huopalahdentien varteen. Tilaa ei ole kuitenkaan paljon. Munkkiniemi ja Munkkivuori ovat molemmat väljästi rakennettuja asuinalueita, ja niiden välinen sola on kapea. Munkkivuoren pohjoispuolella on poliittisen prosessin tuloksena luovuttu sekä golfkentän että liito-oravapuiston rakentamisesta, vaikka taiteentekijä ei uutta kuvaa ehtinytkään piirtää. Tilanne synnyttää useita kysymyksiä, joihin ei ole helppo vastata. Onko Turunväylän bulevardin liikkeiden tarkoitus kilpailla Munkkivuoren ostarin kanssa? Ja kumpi voittaa? Ostarilla on kuitenkin puolellaan yhden pysähdyksen taktiikka, kun bulevardien liikkeisiin suuntaavan on etsittävä kadunvarsipaikkoja. Vai onko tarkoitus pysäyttää kävelevät munkkiniemeläiset ennen kuin he ehtivät ostarille? Vai onko jossain bulevardin varrella pysäköintitalo? Ja sen yhteydessä liikekeskus? Joka kilpailee ostarin kanssa?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Minäkään en ole liiketoiminnan asiantuntija, ja yritin kysellä näitä Juha Kostiaiselta, jonka työnantaja rakentaa parhaillaan Triplan megakauppakeskusta Pasilaan. Julkisen liikenteen solmukohtiin sijoittuvat kauppakeskukset ovat eittämättä tätä päivää, mutta kivijalkakauppojen nimeen hänkään ei oikein uskaltanut vannoa.

Tietysti voisimme rauhoittaa itseämme ajattelemalla - kuten on nykyään tullut tavaksi - että nämä kysymykset ratkeavat sitten asemakaavavaiheessa. Paitsi että eivät ratkea. Talinrannan opetus on nimenomaan se, että kaupunkia ei synnytetä kaupunkia muotoilemalla.