Tekstit
"Kaupunkisuunnittelu on vuosikymmeniä perustunut tutkimuksille, joiden mukaan asuinalue vaikuttaa siihen, miten ihminen menestyy koulussa ja pärjää elämässä. Jos asuu kouluttamattomien ja työttömien keskellä, päätyy todennäköisemmin myös itse huono-osaiseksi. Jos taas ympärillä on menestystä, se tarttuu."
Jutussa viitataan London School of Economicsin tutkijoiden Steve Gibbonsin, Olmo Silvan ja Felix Weinhardtin tutkimuksiin, jotka kyseenalaistavat tämän: naapureilla ei ole käytännössä lainkaan merkitystä siihen, kuinka hyvin oppilaat menestyvät koulussa, mikä taas ennakoi heidän menestymistään elämässä. Ergo: rikkaiden ja köyhien asuttaminen samalle alueelle on turhaa ja kallista? Ainakin toimittaja Vilkman oli vakuuttunut:
"Asuinalueiden eriytyminen ei tutkijoiden mukaan olekaan epätasa-arvon syy vaan seuraus. Siksi rikkaita ja köyhiä ei tutkijoiden mukaan pitäisikään väkisin asuttaa keskenään samalle alueelle."
Tiedejournalismi on tietysti jo lähtökohtaisesti vaikeaa ja hankalaa nykyisessä mediaympäristössä. Itse tutkimukset ovat vaikealukuisia, ja on myös vaikeaa nähdä sitä mitä ei sanota, tutkijoiden perustavanlaatuisia oletuksia ja jopa ideologioita. Toisaalta jo tieteellisen tutkimuksen perusluonne vaikeuttaa raflaavien otsikoiden sommittelua. Voidakseen ylipäätään sanoa jotain luotettavaa tutkijoiden on rajattava kohdettaan. Niin tekivät myös Gibbons, Silva ja Weinhardt: he eivät suinkaan tutkineet niin sanottua naapurustovaikutusta (neighbourhood effect) vaan yksinkertaisesti naapurin lasten vaikutusta lasten koulumenestykseen eli naapuri- tai kaverivaikutusta (neighbourhood peer effect tai neighbour peer effect, kuten he sitä kutsuvat). Tämän vaikutuksen he osoittivat olevan lähellä nollaa.
Mutta hetkinen. Mikä on se vaikutus, jonka tutkijat näin osoittivat olemattomaksi? Tulos on varmasti uskottava, mutta millä tavoin se yllättää? Mikä ylipäätään voisi olla se mekanismi, jolla naapurien lasten sosioekonominen koostumus sinänsä voisi vaikuttaa lasten koulumenestykseen? Pisaratartunta? Ja jos rikkaus tai köyhyys ovat kuin kulkutauteja, kuinka ne voivat "tarttua" molempiin suuntiin?
Tässä ehkä törmätään siihen, että tutkijatkin ovat taipuvaisia paisuttelemaan tulostensa merkittävyyttä. He haluavat, että heidän tutkimuksillaan on yhteiskunnallista relevanssia, "policy impact". Niinpä he avasivat vuonna 2013 julkaistun artikkelinsa "Everybody Needs Good Neigbours?" seuraavilla lauseilla:
"There are substantial disparities between the achievements and behaviour of children
living in different neighbourhoods (Lupton et al., 2009). These disparities have long
been a centre of attention for researchers and policy makers concerned with socio-
economic inequality and its consequences. The underlying foundation for these
concerns is the belief that children’s outcomes are causally linked to the characteristics
and behaviour of people who live around them. Area-based policies that are intended to
address such inequalities are predicated on the existence of such causal links..."
He siis todella esittävät, että alueiden sosioekonomisesta epätasa-arvosta ja sen seurauksesta huolestuneet tutkijat ja yhteiskunnalliset toimijat perustavat ajattelunsa ja toimintansa tähän pisaratartuntateoriaan! Sietävätkin tulla tällaiset teoriat kumotuiksi!
Tutkijoille tyypilliseen tapaan yllä olevassa otteessa puhutaan epämääräisesti "alueperustaisista politiikoista". Toimittaja Vilkman auttaa lukijoitaan puhumalla reilusti kaupunkisuunnittelusta, joka hänen mukaansa olisi vuosikymmeniä perustunut tutkimuksiin naapureiden vaikutuksesta koulussa ja elämässä menestymiseen, eli siis pisaratartuntateoriaan. Tässä näkemyksessään Vilkman ei ole yksin. Olen törmännyt jopa akateemisesti koulutettuihin kommentaattoreihin, jotka luulevat sosiaalisen sekoittamisen tapahtuvan kaavoittamalla. Tutustumisretki Finlexiin ja siellä Maankäyttö- ja rakennuslakiin kertoo kuitenkin hyvin nopeasti, mitä kaupunkisuunnittelija voi - tai ei voi - asialle tehdä. Hänen tehtävänään on määritellä eri alueet, niiden käyttötarkoitus ja rakentamisen määrä ja laatu. Ei, koko laista ei löydy sanaakaan köyhistä tai rikkaista eikä myöskään sosiaalisesta sekoittamisesta. Merkintä AK asemakaavassa ei siis tarkoita köyhien asuinaluetta eikä AR rikkaiden asuinaluetta, eikä niiden yhdistelmä AKR vastaavasti sosiaalisesti sekoitettua asuinaluetta. Silloin kun sosiaalisuudesta puhutaan, sillä tarkoitetaan sosiaalista toimivuutta: lapset pääsevät turvallisesti kouluun ja vanhukset maitokauppaan, eikä kenenkään tarvitse pelätä alueella liikkumista.
Jos kaupunkisuunnittelija ei siis ole sosiaalisen sekoittamisen takana, vielä vähemmän hänellä on tekemistä tulonsiirtojen tai huonojen alueiden koulujen avustamisen kanssa, joita sekä tutkijat että toimittaja esittävät "vaihtoehtona" sosiaaliselle sekoittamiselle. Molemmissa on kyse politiikasta: kaupunki-, asunto- ja sosiaalipolitiikasta. Ja kun politiikat maksavat, niiden kohdalla on aina syytä pohtia tavoitteiden ja keinojen välistä suhdetta. Mielenkiintoista onkin, että sosiaalisen sekoittamisen hyödyttömyyttä korostavat kommentaattorit ja tutkijat eivät yleensä esitä ensimmäistäkään argumenttia sen puolesta, että suorat tulonsiirrot tai koulujen erityistuki olisi sen "hyödyllisempää".
Mutta mihin ajatus sosiaalisesta sekoittamisesta sitten voisi perustua, jos se ei perustu naapureiden laatuun? Tässä ehkä paljastuu LSE:n tutkijoiden julkilausumaton oletus yhteiskunnan luonteesta: heille on olemassa vain yksilöitä ja perheitä. Tämän individualismin vaihtoehtona on nähdä niin yhteiskunta kuin asuinalueetkin rakenteina, joihin ihmiset joutuvat sopeutumaan, ja joita he toisaalta omalla toiminnallaan voimistavat tai rapauttavat. Tällaisen sosiaalisen dynamiikan pohjalta on mahdollista nähdä useita kehityskulkuja, joiden pohjalta segregaation vastainen politiikka tulee ymmärrettävämmäksi kuin pisaratartuntateorian pohjalta.
Kaiken pohjalla ovat tietysti asuntomarkkinat, kuten tutkijatkin toteavat: hyvillä paikoilla olevien ja muuten laadukkaiden alueiden hintataso nousee, mikä johtaa asukkaiden sosioekonomiseen valikoitumiseen. Suomen kaltaisessa homogeenisessa kulttuurissa tätä voimistaa vielä julkilausumaton rasismi, joka tekee asuntomarkkinoilla liikkumisen vaikeammaksi vähemmistökulttuurien edustajille. Eliittialueiden vastapainona syntyy väistämättä myös alueita, jonne keskittyy huonommassa asemassa olevia asukkaita, joiden ostovoima ja siten myös valinnanvara on vähäisempi. Tästä alkava tarina on kaikille tuttu: sosiaaliset ongelmat ja ristiriidat eri väestöryhmien välillä kasaantuvat, kantaväestö alkaa muuttaa pois, ja koulut ovat vaikeuksissa monien kielten ja kulttuurien kanssa, vaikka niitä autettaisiinkin erityistuella. Alueiden poliittinen painoarvo on vähäinen - niistä ei juuri nouse edustajia valtuustoihin - ja asukkaiden kyky puolustaa etujaan, esimerkiksi kirjastoja ja terveysasemia, on heikompi kuin paremman poliittisen ja mediaosaamisen alueilla. Lopulta alueiden turvallisuus - tai ainakin koettu turvallisuus - alkaa heiketä.
Ja silloin alkavat naapuritkin vaikuttaa. Mielenkiintoista kyllä, tällainenkin tulos löytyy LSE:n tutkijoiden artikkelista, vaikkei se enää Ylen juttuun päässyt:
He siis todella esittävät, että alueiden sosioekonomisesta epätasa-arvosta ja sen seurauksesta huolestuneet tutkijat ja yhteiskunnalliset toimijat perustavat ajattelunsa ja toimintansa tähän pisaratartuntateoriaan! Sietävätkin tulla tällaiset teoriat kumotuiksi!
Tutkijoille tyypilliseen tapaan yllä olevassa otteessa puhutaan epämääräisesti "alueperustaisista politiikoista". Toimittaja Vilkman auttaa lukijoitaan puhumalla reilusti kaupunkisuunnittelusta, joka hänen mukaansa olisi vuosikymmeniä perustunut tutkimuksiin naapureiden vaikutuksesta koulussa ja elämässä menestymiseen, eli siis pisaratartuntateoriaan. Tässä näkemyksessään Vilkman ei ole yksin. Olen törmännyt jopa akateemisesti koulutettuihin kommentaattoreihin, jotka luulevat sosiaalisen sekoittamisen tapahtuvan kaavoittamalla. Tutustumisretki Finlexiin ja siellä Maankäyttö- ja rakennuslakiin kertoo kuitenkin hyvin nopeasti, mitä kaupunkisuunnittelija voi - tai ei voi - asialle tehdä. Hänen tehtävänään on määritellä eri alueet, niiden käyttötarkoitus ja rakentamisen määrä ja laatu. Ei, koko laista ei löydy sanaakaan köyhistä tai rikkaista eikä myöskään sosiaalisesta sekoittamisesta. Merkintä AK asemakaavassa ei siis tarkoita köyhien asuinaluetta eikä AR rikkaiden asuinaluetta, eikä niiden yhdistelmä AKR vastaavasti sosiaalisesti sekoitettua asuinaluetta. Silloin kun sosiaalisuudesta puhutaan, sillä tarkoitetaan sosiaalista toimivuutta: lapset pääsevät turvallisesti kouluun ja vanhukset maitokauppaan, eikä kenenkään tarvitse pelätä alueella liikkumista.
Jos kaupunkisuunnittelija ei siis ole sosiaalisen sekoittamisen takana, vielä vähemmän hänellä on tekemistä tulonsiirtojen tai huonojen alueiden koulujen avustamisen kanssa, joita sekä tutkijat että toimittaja esittävät "vaihtoehtona" sosiaaliselle sekoittamiselle. Molemmissa on kyse politiikasta: kaupunki-, asunto- ja sosiaalipolitiikasta. Ja kun politiikat maksavat, niiden kohdalla on aina syytä pohtia tavoitteiden ja keinojen välistä suhdetta. Mielenkiintoista onkin, että sosiaalisen sekoittamisen hyödyttömyyttä korostavat kommentaattorit ja tutkijat eivät yleensä esitä ensimmäistäkään argumenttia sen puolesta, että suorat tulonsiirrot tai koulujen erityistuki olisi sen "hyödyllisempää".
Mutta mihin ajatus sosiaalisesta sekoittamisesta sitten voisi perustua, jos se ei perustu naapureiden laatuun? Tässä ehkä paljastuu LSE:n tutkijoiden julkilausumaton oletus yhteiskunnan luonteesta: heille on olemassa vain yksilöitä ja perheitä. Tämän individualismin vaihtoehtona on nähdä niin yhteiskunta kuin asuinalueetkin rakenteina, joihin ihmiset joutuvat sopeutumaan, ja joita he toisaalta omalla toiminnallaan voimistavat tai rapauttavat. Tällaisen sosiaalisen dynamiikan pohjalta on mahdollista nähdä useita kehityskulkuja, joiden pohjalta segregaation vastainen politiikka tulee ymmärrettävämmäksi kuin pisaratartuntateorian pohjalta.
Kaiken pohjalla ovat tietysti asuntomarkkinat, kuten tutkijatkin toteavat: hyvillä paikoilla olevien ja muuten laadukkaiden alueiden hintataso nousee, mikä johtaa asukkaiden sosioekonomiseen valikoitumiseen. Suomen kaltaisessa homogeenisessa kulttuurissa tätä voimistaa vielä julkilausumaton rasismi, joka tekee asuntomarkkinoilla liikkumisen vaikeammaksi vähemmistökulttuurien edustajille. Eliittialueiden vastapainona syntyy väistämättä myös alueita, jonne keskittyy huonommassa asemassa olevia asukkaita, joiden ostovoima ja siten myös valinnanvara on vähäisempi. Tästä alkava tarina on kaikille tuttu: sosiaaliset ongelmat ja ristiriidat eri väestöryhmien välillä kasaantuvat, kantaväestö alkaa muuttaa pois, ja koulut ovat vaikeuksissa monien kielten ja kulttuurien kanssa, vaikka niitä autettaisiinkin erityistuella. Alueiden poliittinen painoarvo on vähäinen - niistä ei juuri nouse edustajia valtuustoihin - ja asukkaiden kyky puolustaa etujaan, esimerkiksi kirjastoja ja terveysasemia, on heikompi kuin paremman poliittisen ja mediaosaamisen alueilla. Lopulta alueiden turvallisuus - tai ainakin koettu turvallisuus - alkaa heiketä.
Ja silloin alkavat naapuritkin vaikuttaa. Mielenkiintoista kyllä, tällainenkin tulos löytyy LSE:n tutkijoiden artikkelista, vaikkei se enää Ylen juttuun päässyt:
"In contrast, we uncover some evidence that non-
cognitive and behavioural outcomes – such as attitudes towards school and anti-social
behaviour – are affected by changes in neighbourhood composition, and that these
effects are heterogeneous along the gender dimension."
Eli suomeksi sanottuna: pojat alkavat jengiytyä, ja erityisesti ikääntyneen väestönosan turvallisuudentunne on koetuksella. Jos tähän kehityskulkuun halutaan puuttua, se on mahdollista lähinnä kahdella tavalla. Voidaan edellyttää tuettujen vuokra- ja asumisoikeusasuntojen rakentamista myös hyville paikoille, jolloin tontteja ei myydä tai vuokrata markkinahintaan - se on se hinta, joka sosiaalisesta sekoittamisesta joudutaan maksamaan. Toinen mahdollisuus on pyrkiä rakentamaan keski- ja hyvätuloisten suosimia rakennustyyyppejä kuten pientaloja tai ranta-asuntoja alueille, joiden väestö on päässyt yksipuolistumaan. Tällaisesta oli kyse esimerkiksi Meri-Rastilan kaavoituksessa, jossa uuden merenranta-alueen uskottiin houkuttelevan omistusasukkaita nykyisen vuokratalovaltaisen alueen tasapainottamiseksi.
Mutta tarkoittaako tämä, että "rikkaita ja köyhiä asutetaan väkisin samalla alueella"? On mielenkiintoista, kuinka sitkeässä tällaiset "asuttamisen" tai "sijoittamisen" käsitteet kielessämme yhä ovat, vaikka asutustilalliset ja karjalaisten asuttaminen ovat jo historiaa. Jos tuettuja vuokra-asuntoja sijoitetaan hyville paikoille, myös vähävaraisemmille tarjotaan mahdollisuus asua näillä alueilla. Heitä ei taatusti viedä sinne väkisin! Ja tuskinpa kovan rahan merenranta-asuntoonsa puoli miljoonaa sijoittava omistusasukaskaan on liikkeellä vastentahtoisesti.
Everybody Needs Good Neighbours?
Eli suomeksi sanottuna: pojat alkavat jengiytyä, ja erityisesti ikääntyneen väestönosan turvallisuudentunne on koetuksella. Jos tähän kehityskulkuun halutaan puuttua, se on mahdollista lähinnä kahdella tavalla. Voidaan edellyttää tuettujen vuokra- ja asumisoikeusasuntojen rakentamista myös hyville paikoille, jolloin tontteja ei myydä tai vuokrata markkinahintaan - se on se hinta, joka sosiaalisesta sekoittamisesta joudutaan maksamaan. Toinen mahdollisuus on pyrkiä rakentamaan keski- ja hyvätuloisten suosimia rakennustyyyppejä kuten pientaloja tai ranta-asuntoja alueille, joiden väestö on päässyt yksipuolistumaan. Tällaisesta oli kyse esimerkiksi Meri-Rastilan kaavoituksessa, jossa uuden merenranta-alueen uskottiin houkuttelevan omistusasukkaita nykyisen vuokratalovaltaisen alueen tasapainottamiseksi.
Mutta tarkoittaako tämä, että "rikkaita ja köyhiä asutetaan väkisin samalla alueella"? On mielenkiintoista, kuinka sitkeässä tällaiset "asuttamisen" tai "sijoittamisen" käsitteet kielessämme yhä ovat, vaikka asutustilalliset ja karjalaisten asuttaminen ovat jo historiaa. Jos tuettuja vuokra-asuntoja sijoitetaan hyville paikoille, myös vähävaraisemmille tarjotaan mahdollisuus asua näillä alueilla. Heitä ei taatusti viedä sinne väkisin! Ja tuskinpa kovan rahan merenranta-asuntoonsa puoli miljoonaa sijoittava omistusasukaskaan on liikkeellä vastentahtoisesti.
Everybody Needs Good Neighbours?
Hyvä teksti!
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, ettei pelkällä kaavoituksella voida luoda sosiaalisesti sekoittuneita alueita. Uskon myös, että hyvätuloiset ovat niitä, joilla on vapaus valita ja heidän valintansa määrittävät myös heikompi tuloisten asumista. Hyvätuloiset valitsevat suositut, kallistuvat asuinalueet, vähävaraiset muuttavat sinne mihin heillä on varaa muuttaa ja näin sosiaalinen eriytyminen ruokkii itseään. Mutta miten uusia asuinalueita suunniteltaessa voitaisiin ennustaa muokkautuuko siitä hyvätuloisten suosima vai huonotuloisten ainoaksi vaihtoehdoksi jäävä alue? Toisaalta voiko asuinalueen arvostus muuttua? Esimerkiksi Kallion kaupunginosa Helsingissä on muuttunut huonomaineisesta, turvattomasta alueesta nuorten aikuisten suosimaksi trendi-asuinalueeksi. Miten tämän kaltainen muutos voitaisiin ohjata muille huonomaineisille alueille ja onko se ylipäätään mahdollista?
VastaaPoistaLapintie tarjoaa segregaatiokehityksen estämiseksi kahta vaihtoehtoa: tuettuja vuokra-asuntoja suosituille alueille tai keski- ja hyvätuloisten suosimia rakennustyyppejä yksipuolistuneille alueille. Ensimmäisessä vaihtoehto on hyvä, mutta epävarma. Ei voida varmistaa, että huonotuloiset silti valikoituisivat näiden asuntojen ostajiksi. Käytettäisiinkö tätä verovaroin tuettua toimintaa jopa väärällä tavoin hyväksi? Toisessa ratkaisuvaihtoehdossa ongelma on mielestäni suurempi. Ovatko rakennusliikkeet halukkaita rakentamaan pientaloja huonomaineisille, yleensä kerrostalovaltaisille alueille? Menevätkö asunnot kaupaksi? Rakennusliikkeiden perimmäinen tavoite kuitenkin on voiton maksimointi ja yhtiöt tekevät päätöksiä, jotka tähän tavoitteeseen parhaiten sopivat. Kaavoitus toimii silloin kun se tuottaa halutuille alueille oikean hintaista asumista. Ei voida olettaa, että kaavoittaja luo markkinat, vaan asuntotuotannon on oikeasti vastattava kysyntään.
Veera Seppälä
Totta on, että asuinalueiden arvostus voi muuttua molempiin suuntiin, eikä sen ennakoiminen ole ainakaan helppoa. Kallion muutoksen tapainen gentrifikoituminen nostaa tiettyjen, yleensä hyvin sijaitsevien ja muuten laadukkaiden tai kiinnostavien alueiden arvostusta (esimerkiksi Kalliosta löytyy jugend-arkkitehtuuria, joka on niukka hyödyke). Toisaalta taas joillain alueilla kuvaamani noidankehä vie arvostusta, vaikka suunnittelu olisi korkeatasoistakin. Kuvailemani kaksi keinoa ovat oikeasti käytössä. Tuettujen vuokra-asuntojen kohdalla voidaan varmistaa, että hyvätuloiset eivät pääse niihin muuttamaan, joskin ne ovat mahdollisia useille tavallisille palkansaajille. Ne ovat tosin haluttuja ja jonot pitkiä, jolloin vain ne, joilla on varaa odottaa, voivat olla valikoivia. Kerran asunnon saatuaan siinä voi pysyä, joten hyvillä paikoilla tulotaso jonkin verran nousee. Keskimäärin vuokra-asukkaat ovat kuitenkin vähävaraisempia kuin omistusasukkaat. Käänteinen keino eli haluttujen kovan rahan asuntojen sijoittaminen statukseltaan heikommille alueille on vaativampaa, mutta ei mahdotonta: tyypillisesti hyvätuloisemmat suosivat mm. pienimittakaavaisia ja merenranta-asuntoja, mutta luonnollisesti täytyy löytää kiinnostunut rakennuttaja. Puu-Myllypuro (Myllykylä) on esimerkki tällaisesta toteutuneesta / toteutumassa olevasta täydennysrakentamisesta. Tuoreempi vielä toteutumaton esimerkki on tuo mainitsemani Meri-Rastilan täydennysrakentaminen, jossa houkuttimena on meri, samoin kuin Aurinkolahden toteutuneissa merinäköala-asunnoissa (muutkin kuin pientalot ovat siis haluttuja). Kaavoittaja ei tosiaankaan luo markkinoita, mutta tiedostamalla markkinat voidaan vaikuttaa siihen, minkälaiset asukkaat kiinnostuvat tai toisaalta voivat asua alueella.
VastaaPoistaAlueiden voimakas eriarvoistuminen on Helsingissä suhteellisen uusi ongelma ja se on oikeastaan saanut alkunsa 1990-luvun laman jälkeen, kun tuloerot alkoivat entisestään kasvaa. Uskoisin, että alueiden eriarvoistuminen tulee jatkumaan tulevaisuudessakin kiihtyvään tahtiin, kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät entisestään. Tätä varmasti edesauttaa myös Suomen nykyinen huono taloudellinen tilanne.
VastaaPoistaMielestäni on tärkeää pyrkiä ehkäisemään alueiden voimakasta eriarvoistuminen vielä kun se on mahdollista. Helsingissä tilanne on vielä suhteellisen hyvä, koska toistaiseksi asuinalueiden välillä ei ole yhtä suuria eroja kuin monissa muissa suurissa kaupungeissa. Helsingissäkin on kuitenkin helposti erotettavissa ja kaikkien tunnistettavissa olevia ns. hyviä (esim. Eira) ja huonoja alueita (esim. Pihlajamäki). Eriarvoistumiseen vaikuttaa muun muassa eri alueiden erilainen asuntokanta: aikaisemmin rakennettiin asuntokannalta melko yhteneväisiä alueita, jolloin joillain alueilla on lähinnä pieniä kerrostaloja ja toisella omakotitaloja. Alemmasta sosioekonomisesta taustasta tulevat suosivat pieniä kerrostalohuoneistoja ja varakkaammat taas omakotitaloja sekä kantakaupungin kerrostaloja ja merenrantataloja.
Lapintie mainitsee, ettei kaavoituksella voida ratkaista sosiaalisen sekoittumisen ongelmaa, mikä onkin totta. Kaavoituksella voidaan kuitenkin osittain vaikuttaa alueiden eriarvoistumiseen: alueille tulee rakentaa mahdollisimman erilaisia asuntoja eri ihmisten tarpeisiin. Toisaalta kuitenkaan kaavoittamalla ei ole mahdollista vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja asuinalueiden mielikuvilla on paljon merkitystä siinä, kuinka haluttua aluetta se on. Hyvätuloiset hankkivat asuntonsa mieluummin alueilta, jotka on todettu hyviksi ja turvallisiksi. Huonotuloisilla taas ei ole niin paljon varaa valita, mistä hankkia asunto. Mielestäni oleellisin ratkaisu segregaatioon on puuttua siihen valtion tasolla ja auttaa rahallisesti huonotuloisempia esimerkiksi hyvillä alueilla sijaitsevilla tuetuilla vuokra-asunnolla, kuten Lapintie mainitseekin tekstissä. Täysin alueiden eriarvoistumista tuskin voidaan koskaan ehkäistä, mutta sitä voidaan kutienkin hillitä yhdessä kaavoittamisen sekä valtion tuen keinoin.
Mitä tulee tekstissä mainittuun tutkimukseen, niin olen samaa mieltä tutkimuksen kanssa siinä, että lapsuudessa ei kavereiden sosioekonominen tausta vaikuta lasten sosioekonomiseen taustaan. Eniten vaikutusta tähän on varmasti vanhempien taustoilla. Myöhemmässä vaiheessa kuitenkin nuoren kaveripiirin ja ympäristön sosioekonomisella taustalla on luultavasti jonkun verran merkitystä nuoren tulevaisuuden valintoihin sekä elintapaan.
Olen pitkälti samaa mieltä näistä dynaamisista vaikutuksista. Siksi ehkä kannattaa varoa ilmaisuja kuten "Alemmasta sosioekonomisesta taustasta tulevat suosivat pieniä kerrostalohuoneistoja" - kyse lienee pikemminkin valintamahdollisuuksien puutteesta. Keskustelua on käyty siitä, tulisiko tukea asukkaita suoraan (esim. asumistuki Kelalta eli valtiolta) vai mahdollistamalla asuminen myös paremmilla paikoilla vuokra-asunnoissa (jolloin tuki tulee kunnilta pienempänä kaavoitetun maan myynti- tai vuokratulona). Edellinen ei varmaankaan estäisi segregaatiota, sillä asumisen tuki ei voi olla kovin suurta, eikä sen haluta valuvan kiinteistöjen omistajille. Esittämäsi malli suunnitella monenlaisia asuntoja on varteenotettava: asuuhan esimerkiksi keskustassa myös pieni- ja keskituloisia (kuten opiskelijoita), jotka tyytyvät vain pienempiin asuntoihin (kun saavat vastineeksi paremmat liikenneyhteydet ja palvelut).
PoistaKirjoituksessa herätetään pohtimaan sitä, onko asuinalueiden segregaatio seuraus eriarvoistumisesta vai onko se eriarvoistumisen syy? Tätä mietittäessä on syytä ottaa huomioon se, että korkeampi tuloisilla on mahdollisuus tehdä valintoja asuinalueensa suhteen, heillä on varaa valita missä he asuvat. Köyhillä ei tätä mahdollisuutta ole. Heikompiosaisille aluille siis jää ne keillä ei ole varaa muuttaa sieltä pois, huono-osaiset eivät siis hakeutumalla hakeudu näihin paikkoihin. Markkinavoimat määrittävät usein alueen mainetta, joka puolestaan vaikuttaa siihen, millaisia asukkaita sinne valikoituu. Onkin kiinnostava kysymys miten huono-osaisille tai huonomaineisille alueille saataisiin monipuolisempaa asukaskuntaa. Onkin tärkeä erottaa naapurustovaikutus ja naapurivaikutus, jota kirjoitus käsitteli. Huono-osaisuus ei tartu, mutta huono-osaisella alueella voi olla vaikutuksia siihen, millaisia elämänmahdollisuuksia yksilöllä on.
VastaaPoistaAiemmin on voitu Helsingin osalta puhua huono-osaisuuden taskuista, mutta nykyisin huono-osaisuus on laajempaa ja koskee suurempia alueita. Suomessa ei ole, ainakaan vielä Amerikan tyyliin aidattuja rikkaiden alueita taikka slummeja. Nykyisillä toimilla pitäisikin pyrkiä estämään tällaisiin ääripäihin siirtyminen. Joidenkin tutkimuksien mukaan elinympäristön vaikutukset ovat suurimpia lapsiin, joten siksikin asuinalueiden tasapuolinen kehittäminen tärkeää.
Alueiden eriarvoistumista on kuitenkin tapahtumassa ja tärkeä kysymys onkin, mitkä ovat niitä keinoja joilla voidaan vaikuttaa näihin alueisiin. Asuintyyppien sekoittaminen on varmastikin järkevää, etteivät jokin alueet eriydy kokonaan. Sekoittaminen tuskin on se tärkein keino, jolla ratkoa sosiaalisia ongelmia eikä kaavoitus yksinään tarjoa ratkaisua vaan osaamisen ja yhteiskuntasuunnittelun tulee olla monialaisempaa. Suunnitellussa tulee olla tietämystä yhteiskunnallisista trendeistä sekä alueiden ominaisuuksista. Ei tulekaan unohtaa jo olemassa oleviin ongelmiin aktiivista puuttumista mm. sosiaalipoliittisin keinoin. Harmittavaa on vain se, että laman iskiessä kaupungit ja kunnat karsivat yleensä juuri sosiaalitoimen rahoista ajattelematta suuremmin sitä mitä seurauksia siitä on pidemmällä aika välillä.
Gibbosin, Silvan ja Weinhardtin tutkimuksen mukaan naapureilla ei ole vaikutusta oppilaiden koulumenestykseen. Omasta mielestäni tämä on täysin järkevää: nykyaikana naapurit eivät useinkaan ole lähimpiä tuttavia, eivätkä naapuruston lapset aina edes käy samaa koulua. Oppilaan koulukavereiden asenne oppimista kohtaan vaikuttaa enemmän. Hypoteettisesti ajateltuna tällöin koulujen pitäisi olla suuria laitoksia, jota käy paljon oppilaita eri taustoista ja eri asuinalueilta. Opetuksen pitäisi sekoittaa oppilaita aktiivisesti eri projektitöiden muodossa. Kun lapset oppivat nuorena olemaan välittämättä toveriensa taustoista, sama suvaitsevaisuus jatkuu aikuisikään. Sosiaalinen eriarvoisuus ei vaikuta pelkästään kouluissa, mutta siellä sitä on helppoa mitata ja lapsena opittu eriarvoisuus juurtuu oppilaiden tapoihin ja tottumuksiin. Kouluarvosanat ovat helposti mitattavissa ja verrattavissa eri oppilaiden ja koulujen välillä, mutta työelämässä vastaavia yhtä luotettavia taulukkoja ei ole.
VastaaPoistaKöyhyys tai rikkaus itsessään ei tarkoita tiettyä käyttäytymismallia, jos ei ota huomioon ostovoiman vaikutusta asuntomarkkinoilla. Köyhä ihminen muuttaa sinne, mihin hänellä on varaa, mutta hän ei automaattisesti tee alueesta pelottavaa. Vastaavasti, ei ole rikkaiden ihmisten vastuulla jakaa hyviä käytöstapoja köyhille tai jakaa ”hyvän alueen mainetta” tietyille asuinalueille. Tässä tarkastelussa ongelmana ei ole se, että ihmiset ovat köyhiä, vaan asenteet. Asenteet eri väestöryhmien eroavaisuuksia kohtaan vaikuttavat käyttäytymiseen harmillisella tavalla, ja usein seuraukset ovatkin Lapintien mainitsemien seurauksien kaltaisia (kantaväestön muuttaminen pois, kunnallisten palvelujen heikentyminen ja niistä johtuva turvallisuuden tunteen alenema).
Saara Haapala
Kimmo Lapintie tarkastelee kirjoituksessaan (1.9.2014) kriittisesti Ylen uutista "Tutkijat: Rikkaiden ja köyhien asuttaminen samalle alueelle turhaa ja kallista" (27.8.2014) sosiaalisesta sekoittamisesta asuinalueilla. Yleisradio otti teemaan poikkeuksellisen lähestymistavan kyseenalaistaessaan sosiaalisen sekoittamisen hyödyllisyyden. Toimittaja Anu Vilkman käytti uutisessa taustatietoina London School of Economicsin tutkijoiden Steve Gibbonsin, Olmo Silvan ja Felix Weinhardtin tutkimuksia, joissa todetaan naapuruston vaikutuksen lapsen koulumenestykseen olevan merkityksetön. Lapintie huomauttaa kirjoituksessaan, että tämän tuloksen laajentaminen sosiaalisen segregaation merkityksettömyydeksi on väärin. Olen tässä asiassa samaa mieltä.
VastaaPoistaLapintie vaikuttaa tekstinsä perusteella olevan vahvasti sosiaalisen segregaation välttämisen puolella. Hän perustelee kantansa esittämällä kehityskulun, jossa sosiaaliset ongelmat kasaantuvat vähäosaisempien alueilla ja näiden alueiden kehitys jää jälkeen, sillä asukkaiden kyky puolustaa etujaan on vähäisempi kuin ”paremmilla” alueilla. Tästä kasautumisesta seuraa esimerkiksi jengiytymistä, jonka, toisin kuin Vilkman, Lapintie tuo esille LSE:n tutkimuksista.
Kuten Lapintie toteaa, sosiaalinen sekoittaminen ei tapahdu kaavoittamalla vaan käytännössä sitä säädellään poliittisin toimenpitein. Mielestäni kaavoitus on kuitenkin yksi työkalu sosiaalisen sekoittumisen edistämiseksi ja tuomalla kaavoitusvaiheeseen poikkitieteellisyyttä ja avoimuutta sen merkitystä voidaan kasvattaa. Kaavoituksessa tulisikin hyödyntää eri alojen asiantuntijoita ja tarttua siten sosiaalisen segregaation kaltaisiin hankaliin kysymyksiin. Mikäli jo kaavoitusvaiheessa otetaan laajasti huomioon eri ihmisryhmien tarpeita ja heidän suosimien alueiden ominaispiirteitä, voidaan tulevaisuudessa luoda alueita, jotka ovat moniulotteisia ja monipuolisia niin palvelutarjonnaltaan kuin väestörakenteeltaankin.
Jo olemassa olevilla alueilla väestöryhmien sekoittaminen ja sekoittuneen rakenteen luominen on vaativampaa. Lapintien mukaan ongelmaan on kaksi ratkaisua: Joko keski- ja hyvätuloisten suosimien rakennustyyppien rakennuttaminen väestöltään yksipuolistuneille alueille tai tuettujen asumismuotojen luominen ns. hyville paikoille. Tämä on kuitenkin hankalaa, sillä pelissä on mukana monen toimijan risteävät intressit. Kärjistyneimmät ongelmat löytyvät kuitenkin asukkaiden mielipiteistä ja uskomuksista.
Kirjoituksestani saattoi tosiaan saada käsityksen, että kaavoitus olisi kokonaan irti sekoittamiseen tähtäävästä politiikasta; näin ei tietenkään ole, vaikka lainsäädännöllisesti kaavoituksella ei voi säädellä asukkaiden tulotasoa. Mutta toki kaavoitettaessa on jo tiedossa kaupungin halu sijoittaa tuettua vuokra-asumista alueelle, ja sille varataan käytännössä paikat, vaikka varsinainen säätely tapahtuu tontinluovutuksen yhteydessä. Samoin kun kovan rahan asuntoja (pientaloja, merenranta-asuntoja) halutaan sijoittaa heikomman statuksen alueelle (tai uusille alueille segregaation välttämiseksi alun perin), niin toki ne on kaavoitettava. Asenteet ovatkin mielenkiintoinen muuttuja tässä yhtälössä: asunnonostajat joutuvat pohtimaan haluamaansa asuntoa suhteessa ennakkoluuloihin/kuulopuheisiin alueen maineesta.
PoistaRyhmäpolarisaatio tarkoittaa sitä, että ryhmän yhteinen mielipide tai toiminta on joko äärimmäisempää tai lievempää kuin yhdenkään ryhmäläisen yksittäinen mielipide tai toiminta. Ryhmäpolarisaatio liittyy vahvasti jengiytymiseen, mutta se voidaan nähdä myös rinnakkaisena teemana sosiaalisen segregaation kanssa. ”Paremmilla” alueilla asuvien mielipiteet mukautuvat konsensukseen muiden alueiden vaarallisuudesta ja heikommin pärjäävillä alueilla turhautumisesta ja vähäosaisuudesta voi saada alkunsa radikaalikin toiminta.
VastaaPoistaPalaan jengiytymiseen: Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi 7.10. otsikolla ”Nuorisojengi pahoinpitelee nuoria Alppipuistossa, Heurekan luona ja Espoossa” nuorisojoukoista, jotka ovat tehneet väkivaltarikoksia pääkaupunkiseudulla. Jutussa Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio toteaa, että teot juontavat juurensa eriarvoistumisesta ja syyt ovat moniulotteisia: taloudellisia, sosiaalisia ja terveydellisiä. Mielestäni tätä kautta päästään ongelman ytimeen. Se ei ole alueiden sosiaalinen eriarvoistuminen, vaan eriarvoistuminen ylipäätään. Ongelmat konkretisoituvat ja kasvavat helpoimmin silloin, kun samaan paikkaan keskittyy useita huono-osaisia. Ne eivät kuitenkaan poistu hajauttamalla sosiaalista rakennetta ja sekoittamalla ongelmista kärsiviä parempiosaisten joukkoon.
Sen sijaan, että jäädään pohtimaan sosiaalisen sekoittamisen mahdollisuuksia, tulisi mielestäni suunnata katseet sosiaaliseen samanarvoistamiseen. Mitä kaupunkisuunnittelu voi antaa tässä kohdassa? Uskon, että paljonkin. Pystyykö jo kaavoitusvaiheessa ottamaan huomioon turvallisuuden tunteen ja asukkaiden viihtyisänä pitämän kaupunkiympäristön? Varmasti. Kuinka voidaan luoda jo olemassa oleville sosiaalisesti ongelmallisille alueille yhteisiä julkisia kohtaamispaikkoja ja avoimempaa ympäristöä? Ensisijaisesti ei tulisi pohtia sitä, kuinka näille alueille saadaan uusia ”kovan rahan asuntoja” ja rikkaampia ihmisiä, vaan sitä, kuinka tulevaisuudessa tämänkaltaiset erot kävisivät yhä marginaalisemmiksi. Kuinka alue yhteisönä voitaisiin saada irti ongelmien kierteestä? Tässä uskon alueen asukkaiden olevan avainasemassa. Vastustan lähtökohtaisesti toimenpiteitä, jotka tehdään toisen, päättämiskykyisen olennon puolesta. Vaikka Lapintie toteaa kirjoituksensa lopuksi, että kyse ei ole ”rikkaiden ja köyhien asuttamisesta väkisin samalle alueelle”, puhuu terminologia kieltämättä toista. Sosiaalinen sekoittaminen viittaa käsitteenä juurikin siihen, että joku muu, kuin asukkaat itse, päättää heidät sekoittaa ja laittaa asumaan sopiville alueille. Vaikka kyse olisikin hienovaraisesta ohjailusta, on termi varsin kuvaava. Miksi käymme keskustelua sen ympärillä, vaikka lähtökohtaisesti (ja toistaiseksi jokseenkin utopistisesti) ei tulisi edes olla mitään sekoitettavaa?
Laura Puikkonen
Havaintosi on varmasti täysin oikea: sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus ei ole segregaatiosta johtuvaa, vaan siihen vaikuttavat laajemmat yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät. Tuloerojen kasvu on kuitenkin globaali ilmiö, joka yhä jatkuvan kaupungistumisen myötä kärjistyy kaupungeissa, ja näin ollen myös kaupunkisuunnittelun on otettava siihen kantaa. Mutta onko mielekästä asettaa segregaation välttämistä vastakkain itse eriarvoisuuden välttämisen kanssa? Kaupunkisuunnittelun keinot, kuten mainitsemasi turvallisuuden tunne (eyes on the street), viihtyisyys ja kohtaamispaikat eivät juurikaan kykene vaikuttamaan globalisaation ja talouden rakennemuutosten mukanaan tuomaan eriarvoisuuteen. Kun yksi prosentti ihmisistä omistaa jo puolet maailman varallisuudesta (ja kehitys jatkuu tämän suuntaisena), on toisaan ehkä hiukan utopistista tavoitella tilannetta, jossa mitään sekoitettavaa ei ole. Sen sijaan ihmisten ja yritysten sijoittumiseen kaupunkirakenteeseen voidaan vaikuttaa, ja sitä voidaan pitää kaupnkisuunnittelun ja -politiikan omana alueena. Vastustat kuitenkin toimenpiteitä, joita tehdään "toisen, päättämiskykyisen olennon puolesta". Mutta tällaisia "toimenpiteitä" ei tosiaankaan voi kaupungissa tehdä, kuten totesin. Sekä kaupungin vuokra-asuntoihin muuttavat että alueelta omistusasunnon ostavat tekevät päätöksensä täysin itsenäisesti, omalla päätöksellään. Sosiaalinen sekoittaminen tarkoittaa vain mahdollisuuksien avaamista; millään instanssilla ei ole oikeutta tehdä päätöksiä päättämiskykyisen olenon puolesta - vain huostaanotettuja lapsia voidaan "sijoittaa".
PoistaKenties kaupunkisuunnittelun tärkein tehtävä on sosiaalisen sekoittamisen sijasta luoda noita ”hyviä paikkoja”, joilla sekä vähävaraiset että suurituloiset asuvat mielellään. Keskusta-alueet ja merenrannat sun muut hyvät jutut kun eivät ole loputtomia, eikä kaikkia halukkaita voida päästää esimerkiksi kaupunkikuvallisista syistä tai ahtauden vuoksi asumaan näille alueille.
VastaaPoistaMinkälainen hyvä paikka sitten on? Sekä varakkaille että vähävaraisille asuinympäristö on varmasti tärkeä. Molemmat ryhmät tahtovat asua turvallisella alueella, hyvien liikenneyhteyksien varrella, joissakin tapauksissa vielä myös samankaltaisten ihmisten läheisyydessä. Varakkaat saattavat vielä asettaa kriteerikseen merinäköalan ja hyvät henkilöautoilumahdollisuudet vähävaraisten pitäessä urheilumahdollisuuksia ja hyviä julkisen liikenteen yhteyksiä arvossa.
Ja pyh, kyllähän köyhätkin merinäköaloista pitävät siinä missä rikkaatkin, ja molemmat pelaavat jalkapalloa mahdollisesti vielä samassa joukkueessa. Kaikenlaisten sosioekonomisten taustojen ihmiset matkustavat metrolla sekä autolla, usein sama henkilö eri vuorokaudenaikoina eri kulkuvälineellä.
Monipuolinen asuinympäristö lienee siis kaiken a ja o sen palvellessa kaikkia sen asukkaita mahdollisimman tehokkaasti. Jos rikkaiden asuinalueelta jätetään julkiset yhteydet pois, on toki todennäköisempää, ettei alueelle muuta köyhiä ihmisiä. Jos vuokra-asuntoja kuitenkin rakennetaan alueelle, muuttaa sinne vähävaraisia autoilijoita. Rikkaat autottomuuteen sitoutuneet taas eivät aluetta edes harkitse.
Sekä varakkaat ja köyhät tahtovat siis asua samankaltaisilla alueilla. Kaikenlaisia asuntoja kaikenlaisille alueille ja kaikenlaisia alueita paremmiksi, siis!
Kannattaa ehkä pohtia, löydätkö jostain kirjallisuudesta tai tutkimuksista tukea näkemyksellesi, että rikkaat ja köyhät tahtovat asua samanlaisilla alueilla. Suunnittelu kun ei saisi perustua vain mielipiteeseen. Jos tarkastellaan varakkaiden markkinakäyttäytymistä (jossa siis valinnanvaraa on), jo siinä havaitaan eroja preferensseisä: osa arvostaa tiivistä kaupunkiympäristöä, osa pientaloalueita (esimerkiksi Rami Ratvio on väitöskirujassaan tutkinut näitä ryhmiä pääkaupunkiseudulla). Vähävaraisilla vaihtoehdot ovat vähissä, mutta toki alueiden monipuolisuus antaa jonkin verran valinnanvaraa: esimerkiksi opiskelijat saattavat asua Helsingin keskustassa todella pienissä vuokra-asunnoissa. Ehkä ei kannata pohtia ihmisten haluja tai preferenssejä irti heidän varallisuudestaan ja elämäntilanteestaan. Iso kuvio kuitenkin on, että markkinoilla on taipumus johtaa segregaation, ei siitä poispäin, mikäli erilaisia hallintasuhteita ei sekoiteta. Poliittinen kysymys sitten on, halutaanko segregaatiota välttää.
PoistaKeskenkasvuinen lapsi muodostaa maailmankuvaansa sen perusteella, mitä ympärillään näkee ja miten hänen lähipiirinsä maailmaa käsittelee. Jos kodin, päiväkodin ja koulun ympäristössä asuu ainoastaan samoista sosiaali- ja tuloluokista kotoisin olevia ihmisiä, lapsen maailmankuva ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta yksipuolistuu. Uskon, että tutkijoiden osoittamat tulokset naapuri- ja kaverivaikutuksesta pitävät paikkaansa jos niitä mitataan pelkän koulu- ja työmenestyksen perusteella.
VastaaPoistaPisaratartunta sanana aiheuttaa vilunväreitä, koska koen sen negatiivisesti värittyneeksi. Useimmin vaikutuksen kai ajatellaan olevan yhdensuuntainen niin päin että ”köyhyys” tarttuu, joten parempituloiset ja rikkaat eivät halua asettua asumaan köyhemmille asuinalueille. Kaavoittamisen ja kaupunkisuunnittelijan vaikutuksista asuinalueiden segregaation ehkäisyyn toivoisin tarkennusta. Olen itse ymmärtänyt, että juuri rakennuskannan suunnittelulla kaavoituksen kautta olisi mahdollista ohjata asustusta monimuotoisemmaksi.
Jos asuinalueelle (täydennysrakentaminen tai uusi alue) kaavoitetaan sekä ns. kovan rahan asuntoja että kaupungin vuokra-asuntoja, eikö tuloksena ole jonkinlainen naapuruston sosiaalinen sekoittuminen kaavoituksen avulla? Täydennysrakentamisen kautta tämä on vaikeampaa, koska olemassa oleva ympäristö ohjaa uutta rakentamista ja asuinalueille on ehtinyt kehittyä vahva identiteetti, joka ohjaa muuttoliikettä. Ihmisten pakkoasuttaminen ei ole mahdollista, eikä kaavoittajien tai rakennuttajien ole mahdollista täysin ennustaa ihmisten liikkeitä.
Lapintie perustelee hyvin kirjoituksen lopussa sosiaalisen sekoittamisen edut käyttämällä valaisevana esimerkkinä Meri-Rastilan aluetta. Siinäkään tapauksessa ei voitane puhua väkisin asuttamisesta, kuten kirjoittaja toteaa.
Aikaisemmassa vastauksessani jo myönsin, että olin hiukan epätarkka kirjoittaessani kaavoituksen mahdollisuuksista. On totta, että kaavoituksella ei ole lainsäädännöllistä valtaa osoittaa alueita eri tuloryhmille, ei edes kaavoittaa sekä ns. kovan rahan asuntoja että kaupungin vuokra-asuntoja, kuten kirjoitat. Mutta toki kaavoitettaessa on yleensä tiedossa minkälaisia hallintasuhteita alueelle halutaan, ja jos halutaan varakkaampia heidän suosimiinsa pientaloihin tai merenranta-asuntoihin, toki ne on kaavoitettava. Kun omistusasuntojen markkinointi on vaikeampaa kuin kaupungin vuokra-asuntojen, edellisille varataan yleensä parhaat paikat. On tietysti huomattava, että tämä on suomalainen järjestelmä, joka poikkeaa monista muista maista. Esimerkiksi New Yorkissa (joka on taatusti haluttu asuinpaikka) rakennuttaja voi saada lisää rakennusoikeutta rakentaessaan myös pieni- ja keskituloisille suunnattuja (ns. affordable) asuntoja. Sosiaalinen sekoittaminen voi siis olla myös osa kaavoitusta. Mitä tulee tuohon pisaratartuntateoriaan, provosoivan nimityksen tarkoituksena oli puuttua keskustelussa usein esiintyvään niin sanottuun olinukke-harhautukseen, eli sellaisen väitteen kumoamiseen, jota kukaan ei ole esittänyt. Kukaan ei ole esittänyt, että köyhät rikastuisivat, jos heidät asutetaan rikkaiden naapureiksi. Tämän olkinuken osoittaminen vääräksi on helppoa, mutta siitä ei voi päätellä, että sosiaalinen sekoittaminen on "turhaa"; kyse on pikemminkin alueen dynaamisesta kehityksestä, jota yritin kirjoituksessani kuvata.
PoistaMuistan itse provosoituneeni kyseisestä YLEn otsikosta lehdessä, joka tuntui kaikessa yksinkertaistamisessaan oikovan mutkia ja jälleen julistavan vanhan tiedemyytin murtumisesta. Jutusta en muista paljoa, mutta yhteen tutkimukseen vetoavat artikkelit unohtavat vastuunsa siitä, miten monesta näkökulmasta asioita tulisi katsoa ja vastuun myös nostaa esiin mahdollisia kipupisteitä, vastaääniä ja aiempaa tutkimuksia samaisesta aiheesta. Lukijat (ja päättäjät) perustavat herkästi mielipiteensä näiden yhden totuuksien äänille, jotka saattavat tukea heidän omia ajattelun taipumuksia ja siten ruokkia arvoihinsa perustuvaa käsitystään ”oikeasta informaatiosta”. Omien arvovärittyneiden käsitysten tueksi pystyy käytännössä aina nostamaan jonkin tutkimuksen. Oleellista olisikin tiedejournalismissa nostaa tiedekeskusteluja pinnalle, ja liittää uudet tulokset osaksi keskustelua, jossa on useita näkökulmia.
VastaaPoistaParas tapa ohjata kaupunkikehitystä ja ehkäistä segregoitumista tuntuu olevan yhdistelmä hyvää yhteiskuntapolitiikkaa sekä markkinoiden ja asukkaiden kanssa liikkeiden tunnistamista. Tavoitteena olisi muodostaa sellaisia vaihtoehtoja, jotka tuntuvat asumisratkaisuaan miettivälle houkuttelevalta, ei pakotetulta. On otettava huomioon se, että ihmisillä on vahvoja mielikuvia, arvoja ja käsityksiä asumisesta – asumiskulttuuri – johon liittyy omia ideaaleja siitä, mitä on hyvä asuminen ja mikä on omalle tilanteelleen sopivin vaihtoehto. Refleksiivisen suunnittelun avulla otettaisiin huomioon kaupunkikehitykseen vaikuttavat tekijät: asukas, markkinat ja hallinnon suunnitteluperiaatteet. Pelkillä suunnitteluperiaatteilla ei voida ”pakottaa” asukkaita tiettyihin ratkaisuihin: juuri näiden asukkaiden valintoihin vaikuttavat heidän elämäntilanteensa, arvonsa ja maksukykynsä. Jos suunnittelu pyrkii liian yksipuolisiin ja epähoukutteleviin vaihtoehtoihin, löytävät markkinat sauman tuottaa asukkaalle vaihto kaupungin vuokrataloasunnoille – ehkä jossain muualla. Markkinat eivät itsessään toteuta sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja, joten julkisella vallalla ja kaupunkipolitiikalla on tähän suuri vastuu.
Valinnan vapaus kuuluu kaikille, ei vain hyvätuloisille. Yhteiskuntapolitiikalla on pystyttävä luomaan eri tulotasoille asumista niin, että yksilön ponnikkeet muuttaa ovat tasapainossa muuttajan omien toiveiden ja maksukyvyn mukaan. Olen samaa mieltä Lapintien kanssa siitä, että tämä voi tosiaan tapahtua hyvin sijoitetuilla kaupungin vuokra-asunnoilla, sekä kovan rahan asuntojen sijoittamisella yksipuolistuneille asuinalueille. Nämä ovat toisaalta hieman laastareita ampumahaavassa ja kertoo jo epäonnistuneesta tilanteesta jossa näin joudutaan tekemään. Ideaalina olisi Pariisi ennen Haussmannin kaupunkirakenteen uudistusta, jossa samassa kerrostalossa asuu ensimmäisessä kerroksessa porvaristoon kuuluva perhe, ylemmässä keskiluokkaan kuuluva perhe ja ullakkohuoneistossa taas opiskelija tai vähävarainen perhe. Tärkeää juuri olisikin löytää ratkaisu miten toteuttaa suunnittelua niin, että kaupunkilaiset eivät joudu valitsemaan itselleen epämieluisaa tai olosuhteiden pakotettua asumisen vaihtoehtoa, mutta että suunnittelun premissit toteutuvat. Tähän liittyen suunnittelupremissit ovat vähätuloisempien kaupunkilaisten ajaminen pois kantakaupungin alueelta ja vaihtoehtojen puutteesta johtuvaa segregoitumisen ehkäisemistä.
Annaliina Niitamo
Kuten Lapintiekin toteaa, on järjetöntä kuvitella, että kaavoituksella voisi ratkaista sosiaalisen sekoittamisen asuinalueilla. Kuitenkin vaikka Maankäyttö- ja rakennuslaista ”ei löydy sanaakaan köyhistä tai rikkaista”, pystytään asuinalueen huolellisella suunnittelulla ohjaamaan jollakin tasolla sinne syntyvää asuinkantaa.
VastaaPoistaJos esimerkiksi Kuusisaareen rakennettaisiin vähempituloisten budjettiin sopivia asuntoja, eivätkö ne menisi kuin kuumille kiville? Varsinainen ongelma onkin saada keski- ja hyvätuloisia muuttamaan maineeltaan vähätuloisten asuinalueelle, mikä ei esimerkiksi onnistunut Lapintien mainitseman Meri-Rastilan tapauksessa. Vähätuloisten asuinalueiden stereotypioihin lukeutuvatkin esimerkiksi turvattomuus ja huonot asuinolot, mitkä hyvin harvan kenenkään korvaan kuulostavat myyntivalteilta tai hyviltä sijoituskohteilta rakennuttajille.
Miten me siis saamme parempituloisia muuttamaan vähemmän arvostetulle alueille? Eli miten onnistumme niin sanotussa Kallio-trendi -tempussa uudelleen? Valitettavasti uskon, että tällainen ajatusmaailman muutos vaatii useita (myös epäonnistuvia) yrityksiä sijoittaa ei-stereotyyppisiä asuintaloja muutoin homogeeniselle seudulle, mutta harva rakennuttaja on ymmärrettävästi tällaista riskisijoitusta valmis toteuttamaan. Myös asuinalueen markkinoinnin tulisi olla hyvin toimivaa, jotta se vetoasi tulotasoltaan vastakkaisiin ihmisiin ja voittaisi heidän stereotyyppiset aatteensa alueesta. Toinen melkein yhtä heikolta kuulostava vaihtoehto on ajan kuluminen ja sen myötä syntyvä hiljattainen asenteiden muutos. Esimerkiksi omat vanhempani laittoivat minut vastoin stereotypioita ennen vuosituhannen vaihtumista ala-asteelle tälle ennen turvattomaksi koetulle asuinalueelle, erotiikkaliikkeiden ja juoppojen Kallioon. Näin oma mielipiteeni alueesta on jo varhain muotoutunut positiiviseksi, koska alue ei todella mielestäni ollut pahamaineisuutensa veroinen tai sitten olin vain liian nuori ja naiivi ymmärtääkseni miltä ympäripäissään 24/7 oleva henkilö näyttää. Tämä ajan odottaminen ei kuitenkaan sovi yhteiskuntaamme, jossa asuinalueiden tuloerot ovat jatkuvassa kasvussa ja erituloisten asuinalueiden tulisi sekoittua niin pian kuin mahdollista tai ainakin ennen kuin se on aivan liian myöhästä toteuttaa.
Lopuksi haluaisin huomauttaa, että välttämättä kaikki asuinalueet eivät tarvitse sosiaalista sekoittumista. Kotipaikkani Otaniemi oli nimittäin listattu Taloussanomissa tänä kesänä Suomen pienituloisimmaksi postinumeroalueeksi. Tietenkin Otaniemi on osittain vain poikkeus, sillä postinumeroalueella asuu lähestulkoon ainoastaan opiskelijoita, mutta toisaalta turvattomuuden tunne, joka on vähävaraiselle asuinalueelle tyypillinen piirre, kuitenkin puuttuu. Koska opiskelukin on Suomessa ilmaista, kukaan ei voi väittää, että me kaikki tulemme parempituloisista perheistä, jotka tukisivat meitä taloudellisesti, ja näin voisimme elää parempitulosten elämää omista pienistä tuloistamme huolimatta. Mikä sitten tekeekin tämänhetkisestä asuinalueestani poikkeuksen muista vähätuloisten asuinalueista, uskallan varmasti huomennakin kävellä ajasta riippumatta kotiin pelkäämättä joutuvani ”tekniikkapoikien” järjestämien jengitappeluiden uhriksi.
Hanna Lehtonen
Tuon Meri-Rastilan uuden kaava-alueen (johon viittasin) onnistumisesta emme vielä tiedä, sillä kaava on vasta hyväksytty ja rakentaminen alkaa. Toteutuneita kohteita ovat esimerkiksi Myllykylä (Puu-Myllypuro), jossa houkutellaan asukkaita pientaloilla, ja Aurinkolahti, jossa merenranta-asunnot ovat houkuttimena. Ostamista miettivät joutuvat toki aina punnitsemaan asunnon ja alueen maineen välillä, ja hinnat eivät siksi ole yhtä korkeat kuin suosituimmilla alueilla. Nämä mainitsemani kaksi erilaista tapaa sosiaaliseen sekoittamiseen ovat siis Helsingissä jo käytössä, ne eivät ole vain teoreettisia malleja. Otaniemi on nyt tietysti vähän erityistapaus, mutta ehkä edessä oleva eri alojen opiskelijoiden ja ihan tavallistenkin asukkaiden sekoittaminen on sillekin hyväksi.
PoistaMeri-Rastilan rakentaminen ei sentään ole alkamassa. Osayleiskaava toki meni valtuustossa niukasti läpi 11.12.2013, mutta kuusi siitä jätettyä valitusta ovat edelleen hallinto-oikeuden käsittelyssä.
PoistaSegregaatioargumenttia käytettiin Meri-Rastilan tapauksessa keppihevosena. Oli ikävää, mutta mielenkiintoista huomata, että aina kun kaavaa käsiteltiin kaupunkisuunnittelulautakunnassa, kuin tilauksesta Helsingin Sanomiin ilmestyi kirjoituksia, joissa haastateltiin professori Mari Vaattovaaraa segregaation vaaroista.
Pidän paitsi toivottavana myös mahdollisena, ettei Meri-Rastilan osayleiskaavan pohjalta tulla koskaan rakentamaan. Se osa Meri-Rastilan metsää, jota osayleiskaava koskee, sijaitsee aivan Vuosaaren sillan ja Vuotien kupeessa liikenteen melu- ja hiukkaspäästöalueella. Osayleiskaavan perimmäisenä tarkoituksena oli toimia lähtöpisteenä koko rantametsän rakentamiselle. Iso osa metsää olikin yleiskaavaluonnoksessa merkitty asuntovaltaiseksi alueeksi, mutta kaupunkisuunnittelulautakunta päätti kokouksessaan 16.12.2014 muuttaa kaavaa tältä osin.
Jos Meri-Rastilan osayleiskaavaprosessi jotain on minulle opettanut niin ainakin syvää epäluottamusta virkamiesten toimintaan.
Jatkan vielä sen verran, että segregaatiosta puhuttiin myös Meri-Rastilan vaihtoehtokaavan yhteydessä. Lähtökohtana kuitenkin oli, että alueen asukkaiden tärkeäksi kokeman metsäkokonaisuuden säilyminen olisi pikemminkin hyvinvointia lisäävä tekijä.
PoistaLaitan linkin, jonka takaa löytyy vaihtoehtokaavan puitteissa ollutta pohdiskelua aiheesta:
https://meidankaupunki.wordpress.com/2012/03/20/5-design-principles-for-an-alternative-master-plan-for-meri-rastila/
Eniten olen kuitenkin huolissani tavasta, jolla kaavoituksessa sivuutettiin Meri-Rastilan rantametsän luontoarvot. Osayleiskaava oli tyyppiesimerkki tapauksesta, jonka lopputulos oli ennalta päätetty ja vuorovaikutus ja selvitykset hoidettiin ikään kuin muodollisuuksina. Kuitenkin jo pelkästään luontotietojärjestelmän tietojen pohjalta olisi tullut ymmärtää, ettei alueelle pitäisi rakentaa.
Asuinalueiden sosiaalinen sekoittaminen on ajatuksena hyvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä on mielestäni erittäin haastavaa. Mikä olisi sekoittamisen sopiva suhde vähäosaisten, keski- ja hyvätuloisten kesken? Mihin tuloluokan sosiaaliseen alaryhmään sekoittamisen raja vedetään? Millä perusteella alueen mahdolliset vuokra-asukkaat valikoidaan? Pitääkö asuinalueella asua kaikkien kolmen Lapintien kirjoituksessa mainitseman tuloluokan edustajia?
VastaaPoistaOn mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen näkökanta, että asuinalueiden sosiaalinen sekoittaminen suoranaisesti parantaisi lasten koulumenestystä. Mielestäni se perustuu oletukseen, että vanhempien varallisuus on lasten koulumenestyksen avaintekijä. Varakkaammat vanhemmat ovat usein hyvin koulutettuja, jolloin he osaavat arvostaa koulutusta ja kannustaa lapsiaan hyvään koulumenestykseen, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö vähäosaiset vanhemmat pystyisi samaan omien lapsiensa kohdalla. Lasten koulumenestykseen vaikuttaa paljon enemmän kaveripiiri, joka nykyään usein valikoituu samankaltaisia harrastuksia ja/tai mielenkiinnon kohteita yhdistävistä lapsista, kuin asuinalue, jossa lapsi asuu. Toki, jos lapsi harrastaa kotona, esimerkiksi pelaa videopelejä, asuinalue vaikuttaa paljon enemmän kaveripiirin muodostumiseen. Siihen miten ihmiset pärjäävät koulussa ja elämässä vaikuttaa paljon myös perheiden sisäiset asiat, kuten vanhempien alkoholismi, joka ei riipu tulotasosta.
Sosiaalinen sekoittaminen on erittäin hyvä asia, mutta tapahtuuko se tuettuna vuokra-asumisena ”paremmalla” asuinalueella vai jollain muulla tavalla, on vaikeampi kysymys. Estääkö, tai edes lieventääkö, asuinalueiden sosiaalinen sekoittaminen muista syistä, kuten taloudellisista, johtuvaa eriarvoistumista?
Pertti Pekki
Kuten todettu, julkinen valta ei voi sijoittaa eri tuololuokkia mihinkään, ainoastaan suunnata eri hallintamuotoja (kaupungin vuokra-asuntoja, asumisoikeusasuntoja, omistusasuntoja) samoille alueille, päättämiensä prosenttimäärien suhteessa. Kullakin näilä on omat valintaperiaatteensa, vuokra-asunnoissa tulot, kiireellisyys ja jono, asumisoikeusasunnoissa jono, omistusasunnoissa markkinat. Lopputulosta ei siis voi täysin ennakoida, ja elinkaaressa asuinalueet voivat myös muuttua joko hyvään tai huonoon suuntaan. Pohdiskelussasi aluevaikutuksesta koulumenestykseen jne. kannattaa tukeutua aiheesta tehtyyn tutkimukseen, heität vähän liian helposti "vaikuttaa paljon enemmän"-tyyppisiä näkemyksiä ilman lähdeviitteitä. Kysymys on hankalasta asiasta, jota ei intuitiivisesti voi ratkaista.
PoistaKimmo, vuosi sitten etsin sinun blogiasi, mutta löysin vain monta vuotta vanhoja tekstejä. Sattumalta huomasin, että tonttiosaston päällikkö Juhani Tuuttila oli kehunut tätä tekstiäsi. Huomasin ilokseni, että olet alkanut kirjoittaa säännöllisesti nettiin.
VastaaPoistaItse aihepiiristä osaan kommentoida vain mutu -pohjalta. Vaistoni mukaan alueiden sosiaalisen sekoittamisen hyötyjä on liioiteltu, ja suora asumistuki ja huonojen alueiden koulujen tukeminen tuottaisi parhaiten hyötyjä niitä eniten tarvitseville.
Tiesin, että olet taipuvainen ajattelemaan päinvastoin. Tiesin myös, että olet lukenut aiheesta enemmän. Ennen kaikkea tiesin sinut Suomen parhaimpiin kuuluvana argumentoinnin asiantuntijana, joten luin tekstisi useaan kertaan.
Mediakritiikkisi osuu maaliin, mutta itse asiassa en tullut paljoa viisaammaksi. Argumentointi vaatii myös numeroita, hienokaan essee ilman numeroita ei riitä. (Tosin sinun esseitäsi kyllä kelpaa lukea, numeroilla tai ilman.)
Tuo ”pisaratartuntateoria”, joka mielestäsi sietää tulla hylätyksi, on ihan kelpo hypoteesi:
”the belief that children’s outcomes are causally linked to the characteristics and behaviour of people who live around them”
Kysymys on relevantti ja empiirinen ja se on ihan hyvä testata. Jos kysymys on kuitenkin liian suppea, niin mitä muita hypoteeseja pitäisi asettaa ja testata? Miksi tuo tilastollinen evidenssi on niin vaikea asia?
Arkijärjellä ajatellen jonkin verran sekoittumista on varmasti hyväksi. Sitä voidaan toteuttaa halvalla tai kalliisti. Halvat keinot kannattaa käyttää. Aurinkolahti, Puu-Myllypuro ja Meri-Rastila tuntuvat sellaisilta. Jos kalliita keinoja halutaan käyttää, ja 60 % Jätkäsaaren ja Kalasataman asunnoista tuettuna 20-40 % rakennusoikeuden hinnasta kuulostaa melko kalliilta ratkaisulta, niin silloin sekoittamisen hyödyistä pitäisi olla aika vahvaa evidenssiä. Tavoitteena on siis sekoittamisen hyötyjen ja kustannusten optimi.
Huonojen alueiden koulujen tukeminenkin on taitolaji. Tulee mieleen, että jos huonojen alueiden koulujen opettajille annetaan 20 %:n palkanlisä, niin silloin koulujen (kenties) ennestään huonot opettajat jäävät paikoilleen kuin tatit. Jos taas vaan uusille opettajille annetaan tuo 20 %:n palkanlisä, niin ei tuo vaikuta työyhteisön sisällä hedelmälliseltä.
Hauska keskustella näin virtuaalisestikin, Risto. Koetan vähän täsmentää mitä yritin sanoa. Hypoteesi, jota tutkijat tässä testasivat, on tietysti kelvollinen yksiselitteisyydessään, mutta se on tuskin relevantti sosiaalisen sekoittamisen kannalta. Jotta siihen kannattaisi aikaansa käyttää, täytyisi olla edes jonkinlainen järkeenkäypä ajatus tai teoria siitä, miten pelkkä fyysinen läheisyys tai naapuruus voisi kausaalisesti selittää lasten koulumenestystä. Läheisyys kun on koko lailla eri asia kuin vuorovaikutus, jota sitäkin on montaa lajia. Asia on aivan toinen ebolan kohdalla, ja siitä tuo provokatiivinen nimi pisaratartuntateoria. Ongelmallisinta Gibbonin et. al. tutkimuksessa ei kuitenkaan ole se, että he käyttävät aikaansa kummallisen kausaliteetin kumoamiseen, vaan se, että he väittävät sen olevan taustaoletuksena sosiaaliseen sekoittamiseen tähtäävissä politiikoissa ja kaupunkisuunnitelmissa: "The underlying foundation for these concerns is the belief that children’s outcomes are causally linked...". Kun mainitsit argumentaatioteorian, niin tässä on kyseessä siis täysin klassinen olkinukke (straw man): itse rakennetun väitteen/hypoteesin/teorian rakentaminen (jota siis kukaan ei ole esittänyt), ja sitten sen kumoaminen - ja kas, sosiaalinen sekoittaminen ei ole järkevää. Selkeä virhepäätelmä (fallacy) siis. Kyse ei ole kuitenkaan harmittomasta virhepäätelmästä, sillä siihen törmää tavan takaa myös suomalaisessa keskustelussa. Numerot, hm...Kaikkia argumentteja ei varmaankaan voi kääntää luvuiksi, ei aina edes logiikaksi kuten edellä tein. Yritin jutussa avata niitä ulottuvuuksi, jotka omasta mielestäni ovat relevantteja kysymyksen kannalta, ja jotka liittyvät alueiden sosiaaliseen dynamiikkaan: yhdistelmään asuntomarkkinoiden ja valikoivan muuttoliikkeen vaikutuksia, asunto- ja kaupunkipolitiikkaa ja kaupunkisuunnittelua (liittyen esimerkiksi eri asuntotyyppien ja palvelujen sijoittamiseen). Tämän kompleksisen systeemin kuvauksessa suorat kausaaliset vaikutukset yksilöiden välillä ovat koko lailla väärässä seurassa. Siihen nähden kustannus-hyötyanalyysikin tuntuu vähän hankalalta, sillä vaikka kustannukset olisivat laskettavissa, mikä on hyöty? Alueen lasten parempi koulumenestys? Alueen perheiden parempi tulo- tai koulutustaso? Jos vaikka olettaisimme (for the sake of argument), että asuyinalueella ei ole mitään suoraa vaikutusta sen enmpää koulumenestykseen kuin tulotasoonkaan, meillä olisi yhä käsissämme segregaation/sekoittamisen problematiikka. Yhä olisi kysyttävä, putoavatko jotkin alueet kelkasta, ja miten kaupungin keskustasta karkoitetut keski- ja pienituloiset pääsevät töihin. Tuloerot ja työttömyyshän ovat kasvussa, ja niihin tuskin vaikutetaan kaupunkisuunnittelulla (paitsi lisäämällä kaupungin kilpailukykyä ja sitä kautta epäsuorasti työllistymismahdollisuuksia koko seudulla). Mutta se onkin sitten ihan toinen keskustelu.
PoistaPisaratartuntateoria todella sanana kuulostaa melkeinpä kirosanalta. Minua jäi kuitenkin hieman Gibbonsin, Silvan ja Weinhardtin tutkimuksessa häiritsemään heidän tulkitsema niin jyrkkä ei pisaratartunnalle. Olen samaa mieltä siitä, että ala-kouluikäisenä naapureiden sosioekonomisilla taustoilla ei ole juuri merkitystä siihen kuinka he tulevat tulevaisuudessa menestymään. Toki naapurien lasten kanssa ollaan tekemisissä lähes päivittäin, mutta niin nuoressa iässä ei tällaisilla asioilla ole vielä juuri merkitystä lasten käytökseen ja ajatusmaailmaan.
VastaaPoistaOmasta mielestäni tutkimus olisi voinut keskittyä kuitenkin tutkimaan näkökulmaa myös varhaisteini-ikäisten nuorten kouluarvosanoihin, sekä menestykseen tulevaisuudessa. Tässä iässä ihmiset ovat huomattavasti haavoittuvaisempia, sekä alttiimpia ympäristön tekijöille. Siinä missä lapsena ei ollut hiekkalaatikolla leikkiessä merkitystä sillä mitä naapurin Teron isä teki työkseen, alkaa teini-iässä tällä olla jo vaikutusta suhtautumiseen. Teini-iässä nuoret ovat hyvin kriittisiä. Tämän lisäksi, kyseisessä iässä olevat nuoret ovat jo omaksuneet vanhemmiltaan tiettyjä toimintamalleja sekä ajattelutapoja. Tätä kautta tämän saman naapurin Teron, jonka kanssa pienenä leikittiin hiekkalaatikolla ja nyt hengaillaan ostarilla, kotoa omaksumat arvot ja tavat saattavat tarttua.
Kuten jo alkuun sanoin, en itsekään ole täysin pisaratartuntateorian kannalla. Se on turhan aggressiivinen ja yksinkertaistettu lähestymistapa hyvin monimutkaiseen asiaan. En kuitenkaan myöskään täysin puolla tätä Gibbonsin, Silvian ja Weinhardtin hyvin jyrkkää kielteistä kantaa sitä kohtaan. Vaikka pisaratartunta ei ole syynä tiettyjen alueiden heikkoon sosionomiseen menestymiseen, ei se omasta mielestäni ole myöskään täysin olematon tekijä. Sitä kyllä esiintyy, ei vain välttämättä juuri sen ikäluokan keskuudessa joita he tutkimuksessaan käsittelivät.
Miia Luoma