Sanat kivettyvät kaupungiksi

Vuonna 2000 Pasi Mäenpää, Arto Aniluoto, Rikhard Manninen ja Sampo Villanen julkaisivat tutkimuksen, joka sai nimekseen Sanat kivettyvät kaupungiksi. Se syntyi alun perin Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimusharjoituskurssin harjoitustyönä, mutta se laajeni varsin uraauurtavaksi yritykseksi hahmottaa kaupunkisuunnittelua puheen ja käsitteiden kautta. Tutkijat haastattelivat viittätoista keskeistä Helsingin suunnitteluun osallistuvaa henkilöä, muun muassa silloista apulaiskaupunginjohtajaa Pekka Korpista ja virastopäällikkö Paavo Perkkiötä (joiden henkilöllisyyttä ei voinut salata) sekä useita anonyymeiksi jääneitä suunnittelijoita.

Kuten nimikin jo antaa ymmärtää, tutkimus liittyi silloin varsin muodikkaaseen sosiaaliseen konstruktionismiin tai yhteiskuntatutkimuksen tekstuaaliseen käänteeseen. Sen perusoivalluksena oli todellisuuden ymmärtäminen paitsi konkreettisena myös jatkuvasti merkityksellistettävänä: käyttäessämme kieltä emme yksinomaan kerro jotakin itsestämme tai ympäristöstämme vaan "rakennamme sosiaalisesti maailmaa", kuten yksi alan klassikoista, Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin The Social Construction of Reality vuodelta 1966 sen ilmaisi. Tutkimuksen tarkoituksena ei siis ole vain toistaa mitä haastateltavat (tai muut tekstintuottajat) kertovat tai mihin tapahtumiin he viittaavat, vaan yrityksenä on ymmärtää todellisuuden puhumista merkitykselliseksi - tavalla, joka aikanaan saa konkreettisen ilmaisunsa niinkin konkreettisessa asiassa kuin kaupungissa.

Pekka Korpinen ei saanut tästä ajatuksesta lainkaan kiinni. "Kun luulin osoittaneeni sormella kuuta, tutkijat kirjoittivat sormestani", hän valitti kirjan liitteenä olevassa "jälkikirjoituksessa ja vastalauseessa". Hänen mielestään "vaatimattomankin tieteellisen menetelmän tulisi lähteä siitä, että faktat ja päättelyt voidaan aina verifioida. Kaikkien ammattitaitoisten tutkijoiden pitäisi toistamalla tutkimusprosessin päästä samoihin tuloksiin." (Liite 1, s. 1). Luonnontieteellisesti virittynyt käsitys tieteestä oli tuolloin vahva päätöksentekijöiden keskuudessa, jos kohta myös osalla tutkijoista. Sosiaalisessa konstruktionismissa kuitenkin tosiaan käännetään tuo vanha kiinalainen sananlasku nurin: ei suunnata katsetta heti siihen suuntaan, johon osoitetaan, vaan katsotaan pikemminkin sitä, joka osoittaa. Mitä hän on osoittamisellaan tekemässä? Minkälaisen kuvan hän yrittää itsestään antaa? Ja miksi?

Vaikka tämän tutkimuksen tulkintoja voidaan kyllä arvostella, se päätyi myös varsin mielenkiintoisiin johtopäätöksiin esimerkiksi suunnittelun ja vuorovaikutuksen suhteen. Kuten muistetaan, uusi Maankäyttö- ja rakennuslaki oli juuri tullut voimaan, ja siinä korostettiin erityisesti osallistumista kaavoitusprosessiin. Kaupunkisuunnitteluviraston oli kuitenkin vaikea sijoittaa tätä omaan perinteeseensä, jossa ennakoitavuus ja asiantuntemus olivat olleet ohjenuorana. "Suunnittelijoiden yleinen käsitys on, että asukasosallistuminen vääjäämättä lisääntyy, mutta yhtä vahva käsitys on, että suunnittelun on pysyttävä ammattilaisten eli virkamiesten hallinnassa", tutkijat kirjoittivat (s. 171). Miten tämä ristiriita ratkaistaan - tai onko se ylipäätään ratkaistavissa - jäi avoimeksi.

Monet asiat ovat muuttuneet vuodesta 2000. Laadullinen diskurssianalyysi ei ole enää niin muodikasta; nyt ollaan ehkä kiinnostuneempia "big datasta" ja paikkatietokartoista. Sukupolvi on vaihtunut Kaupunkisuunnitteluvirastossa, ja yksi mainitun tutkimuksen tekijöistä, Rikhard Manninen,  on nyt itse yleiskaavapäällikkönä vastuussa Helsingin merkittävimmästä kaavoitusprojektista aikoihin. Viestinnällinen maisema on myös muuttunut radikaalisti: yksisuuntaisen informaation tilalla meillä on nyt Web 2.0, jota hallitsee vuorovaikutteisuus ja nopeus. Julkaisukynnys on poistunut blogien myötä, ja niitä käyttävät hyväkseen myös asiantuntijat ja päätöksentekijät.  Facebook-ryhmät käsittelevät vilkkaasti kaupunkisuunnittelun kysymyksiä ja levittävät siihen liittyvää tietoa, ja Twitter levittää ajankohtaisia uutisia ja kommentteja lähes reaaliajassa.

Mutta onko itse suunnittelukulttuuri muuttunut, ja miten? Mitä kuuluu nyt sille ristiriidalle tai jännitteelle, jonka tutkijat tuolloin havaitsivat? Se ei ole aivan yksinkertainen kysymys, sillä asiantuntemukseen ja osallistumiseen liittyy aina myös valta, ja yksi sen tuottamisen tapa on kommunikaatio. Sanojen, kuvien ja keskustelujen tutkiminen on siis yhä yhtä ajankohtaista kuin vuonna 2000. Helsingin uusi Kaupunkikaavakin on toistaiseksi vasta sanoja, kuvia ja keskustelua.Vie aikansa ennen kuin robotit todella käyskentelevät Helsingin uusilla bulevardeilla. Sitä ennen "robotit" ovat läsnä vain keskustelussa, mikä tässä on metafora keskustelun kohtaamattomuudelle. Sekin on kiinnostavaa, ja sitäkin kannattaa tutkia.

Suunnittelun kommunikaatiota voidaan tutkia monella tavalla. Yksi tärkeimmistä ja itselleni läheisimmistä on argumentaatioanalyysi. Argumentaatio tarkoittaa toisaalta perusteiden esittämistä väitteille, toisaalta näiden perusteiden koettelua keskustelussa. Argumentaatio liittyy kiinteästi tietoon, sillä ilman tietoa on vaikea perustella  mitään. Kun esimerkiksi Helsingin Kaupunkikaavan selostuksessa kirjoitetaan, että "Urbaaniin asumismuotoon perustuvat preferenssit ovat olleet kasvussa jo jonkin aikaa...Yleiskaavaratkaisu, jossa kantakaupunkia laajennetaan, vastaa tähän urbaaniin asumistoiveeseen", kyse on muodoltaan argumentista: kantakaupungin laajentamista perustellaan urbaanien asumispreferenssien kasvulla. Yleensä tällaisiin perusteluihin liittyy myös julkilausumattomia oletuksia, jotka vasta tekevät päättelyn päteväksi. Tässä oletuksena on ilmeisesti, että suunnittelun on vastattava asukkaiden asumispreferenssejä.

Jos tätä päättelyä lähdetään analysoimaan kriittisesti, törmätään heti kahteen ongelmaan. Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, urbaanien preferenssien kasvulle ei esitetä minkäänlaista näyttöä, eikä myöskään vastakkaisia tutkimustuloksia preferenssien ei-urbaanisuudesta analysoida. Peruste jää siis ikäänkuin ilmaan, uskon varaan. Toinen ongelma liittyy tuohon julkilausumattomaan oletukseen. Se vaikuttaa luontevalta nyt kun suunnittelijat ja asukkaat uskovat löytäneensä toisensa tiiviimmän kaupungin rakentamisessa. Mutta entä jos preferenssit ovatkin vastakkaisia (mehän emme tiedä) tai muuttuvat sellaisiksi jatkossa, ja ihmiset suuntaavat laman hellitettyä taas autonsa reuna-alueille? Olisiko silloin riittävä peruste kaupunkiseudun hajauttamiseen se, että ihmiset haluavat asua hajallaan? Vai olisiko tätä halua rajoitettava esimerkiksi kestävän kehityksen perustein? Urban sprawl on nimittäin yhdyskuntasuunnittelussa pääsääntöisesti tuomittu ei-toivottavaksi kehitykseksi ihmisten toiveista riippumatta. Ovatko preferenssit siis kestävä peruste vain silloin kun ne ovat "oikeanlaisia". Se kuulostaa vähän holhoavalta, joten ehkä tarvitaan lisäoletuksia.

Esitin tämän vain esimerkkinä siitä, miten kriittisessä keskustelussa perusteita voidaan koetella ja pyrkiä vahvistamaan. Tutkimuksessa tämä on tavallista, mutta suunnittelussa ei niinkään. Se on jossain määrin kylmäävää, sillä isotkin organisaatiot voivat näin liikkua strategioissaan takapuolituntumalla. Kriittinen keskustelu on kuitenkin aivan oma kulttuurinsa, joka vaatii keskustelijoilta valmiutta ottaa vastaan  kritiikkiä ja muokata omaa ajatteluaan vahvemmaksi. Vakiintuneissa, hierarkkisissa organisaatioissa tähän ei aina ole valmiutta.

Vaikka argumentaatio on siis eräänlainen ideaali, se on sittenkin kuin "tulvauhan alainen saari retoriikan valtameressä", kuten saksalainen kommunikaatiofilosofi Jürgen Habermas sen ilmaisi. Suurin osa kommunikaatiostamme on varmasti sitä, että yritämme saada muut omalle kannallemme erilaisin keinoin. Retoriikka ei hae yhteistä ratkaisua vaan voittoa. Jos käytämme Aristoteleen edelleen toimivaa kolmijakoa, retoriikassa meidän on ensin tehtävä itsemme uskottaviksi (ethos) ja vedottava yleisömme tunteisiin ja ajattelutapaan (pathos), ja vasta sen jälkeen voimme tarjota perusteluja (logos), jos niitä enää siinä vaiheessa tarvitaan. Retoriikka ei tietenkään rajoitu vain sanoihin, vaan visuaalisuus on siinä tärkeässä asemassa. Esimerkiksi Kaupunkikaavan huolellisesti renderoidut perspektiivikuvat ovat olennainen osa sitä tapaa, jolla kaavan keskeisen idean hyväksyttävyyttä pyritään lisäämään. Kuvat ovat vietteleviä, ja ne voivat toimia myös ilman sanoja. Tässä tapauksessa on lisätty vielä teksti "Kaupunkibulevardin vilinää", mikä suuntautuu selvästi oletettuja urbaaneja preferenssejä omaaviin kaupunkilaisiin (pathos).

Vasemmalla olevan kuvan analysointi on hiukan vaativampaa. Kuva ei ole mitenkään erityisen viehättävä: tavanomaisia kerrostaloja, puut lehdettömiä, mutta toki kanava keskellä kaupunkia on viehättävä. Kuvatekstin mukaan "Tiiviiseenkin korttelirakenteeseen mahtuu luontoa". Tämä on tietysti totta, mutta aika itsestään selvää: mahtuuhan luontoa toki kukkaruukkuunkin. Mutta se onkin nähtävä kontekstissaan: osana julkaisua, jossa kuvataan yleiskaavaan liittyviä keskeisiä muutosalueita. Bulevardien lisäksi rakentamista suunnataan myös nykyisille viheralueille, mikä yleensä on saanut asukkaat takajaloilleen. Tässä on selvästi haluttu purkaa tätä rakentamisen ja luonnon vastakkainasettelua, joskaan tällaisia kanavia ei täydennysrakennusalueille ole luvassa. Puhuminen "luonnosta" abstraktina käsitteenä tarkoittaa tässä sen määrittelyä ennen kaikkea katseen kohteena. Voimakkaasti rakennettu puisto edustaa tietysti vain yhtä viheraluetyyppiä, jonka ominaisuudet (niin ekologiset kuin virkistyksellisetkin) poikkeavat huomattavasti niistä kaupunkimetsistä, jotka näiden korttelien on tarkoitus syrjäyttää. Mutta tässähän onkin kyse retoriikasta.

On kuitenkin myös viestintää, jonka ymmärtämiseksi sen enempää argumentaatio- kuin retoriikka-analyysikaan eivät oikein tunnu luontuvan. Mitä tarkoittaa esimerkiksi, kun ihmiset puhuvat täysin toistensa ohi? Tiedättehän: ei vastaa kun kysytään, vastaa kun ei kysytä. Kommunikaatio on täynnä erilaisia katkoksia ja murtumia, väärinymmärryksiä ja loukkauksia. Niiden selittäminen vain argumentaation tai retoriikan epäonnistumisena ei ehkä ole kovin kiinnostavaa. Tässä vaiheessa alussa kuvattu diskurssianalyysi voi olla avuksi. Se perustuu oletukseen, että kaikki kommunikaatio on merkityksellistä, ja että sillä aina tehdään jotain. Sen kautta päästään ehkä kiinni myös siihen, miten suunnittelussa rakennetaan valtaa - paljon ennen kuin rakennetaan kaupunkia. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Mäenpää, Pasi & Arto Aniluoto & Rikhard Manninen & Sampo Villanen (2000) Sanat kivettyvät kaupungiksi. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B83.