Tarinoita takapihalta, osa 1

Vuosina 1997-1999 tein pienimuotoisen tutkimuksen, jonka aineistona olivat henkilökohtaiset kokemukseni yleisötilaisuuksista Espoossa ja yhteydenotoista viranomaisiin Helsingissä. Se julkaistiin vuona 2002 otsikolla Tarinoita takapihalta - Asukkaan ja asiantuntijan kohtaamisesta osana kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusta käsittelevää kokoomateosta Osalliset ja osaajat - kansalaiset kaupungin suunnittelussa, jonka toimittivat Pia Bäcklund, Jouni Häkli ja Harry Schulman.

Tuo tutkielma nosti esille muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin ajattelin myöhemmin palata. Ensinnäkin oli helppo havaita, että kaupunkisuunnittelussa käsitteillä "asiantuntija" ja "asukas" ei ole juuri mitään tekemistä asiantuntemuksen kanssa. Ne ovat pikemminkin rakenteellisia, yhteiskunnalliseen valtaan liittyviä käsitteitä: kun olet saanut tehtäväksesi suunnitelman laatimisen kaupungin mandaatilla, olet "asiantuntija" - siitä riippumatta, kuinka pitkä esimerkiksi työkokemuksesi on tai kuinka hyvin olet tutkinut käsiteltävänä olevan asian. Sen sijaan "asukas" on aina vain asukas, maallikko, siitä riippumatta mikä hänen koulutuksensa tai kokemuksensa on.

Kerätessäni aineistoa tähän tutkielmaan olin valmistunut arkkitehdiksi ja väitellyt tohtoriksi, ja olin juuri päättänyt johtamani monivuotisen tutkimushankkeen ekologisesta kaupunkisuunnittelusta. Sitä ennen olin toiminut useita vuosia kaavoittajana Pohjanmaalla, jolloin luonnollisesti olin "asiantuntija". Osallistuessani yleisötilaisuuteen sen sijaan olin "asukas" - kenellekään ei luonnollisesti tullut mieleenkään selvittää, oliko asukkailla ehkä jotain asiantuntemusta. Tilaisuuden osallistujilta kysyttiin kyllä sitä, kuinka monta vuotta he olivat asuneet alueella, mikä viittasi paikalliseen, kokemusperäiseen tietoon. Minä olin juuri muuttanut alueelle, joten paikallinen tietoni oli varsin vähäistä.

Toinen mielenkiintoinen  havainto oli se, että "asiantuntijalta" ja "asukkaalta" odotettava informaatio poikkeaa myös rakenteellisesti toisistaan. Asiantuntija esittelee: hän kertoo minkälaisesta suunitelmasta on kyse, mitkä ovat sen tavoitteet, mitä tietoa on hankittu ja - jos ollaan riittävän pitkällä - minkälainen suunnitelma on. Asiantuntija myös opettaa: hän olettaa lähtökohtaisesti - aivan oikein - että kaikki kuulijat eivät tunne kaavoitusjärjestelmää, sen eri tasoja ja vaiheita. Asukkaan taas odotetaan esittävän mielipiteitä, ja niiden merkitys on sitä suurempi, mitä useampi asukkaista on samaa mieltä. Asiantuntijat ovat siis yksilöitä, asukkaat joukko. Kiinnostavaa on myös, että kummankaan ei odoteta esittävän argumentteja, siis perusteltuja väitteitä tai mielipiteitä. Asiantuntijan ei tarvitse esittää vakuuttavaa argumenttia tehdyn ratkaisun puolesta, ei edes asiaa kysyttäessä. Toisaalta perusteluja ei odoteta myöskään asukkaalta, eikä hänen esittämiinsä argumentteihin tarvitse vastata. Kuten todettu, asukas on osa joukkoa, eikä joukko voi argumentoida, se - tai pikemminkin sen enemmistö - voi vain olla jotain mieltä.

Koska suunnitteluargumentaatio oli keskeinen tutkimusaiheeni, tämä havainto oli sekä kiinnostava että kysymyksiä herättävä. Oliko kyse vain osaamattomuudesta? Kun vuorovaikutus tuotiin entistä vahvemmin osaksi kaupunkisuunnittelua vuoden 1999 Maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksessa, varsin harva suunnittelija oli saanut minkäänlaista koulutusta viestinnässä tai vuorovaikutuksen järjestämisessä. Olemme sittemmin järjestäneet vapaaehtoista argumentointi- ja vuorovaikutuskoulutusta ensin silloisessa Teknillisessä korkeakoulussa ja sittemmin Aalto-yliopistossa. Tietopaketin lisäksi opiskelijat ovat saaneet analysoida erilaisia suunnitteluun liittyviä dokumentteja kuten esitteitä tai osallistumis- ja arviointisuunnitelmia, ja he ovat myös osallistuneet tarkkailijoina yleisötilaisuuksiin.

Epäilen kuitenkin, että kyse ei ole vain osaamattomuudesta. Suunnittelu antaa luonnollisesti itsestään kuvan yhteistä etua ajavana toimintana, joka pyrkii ottamaan kaikki osapuolet huomioon. Kuten jo laki edellyttää, "suunnittelun tavoitteena on myös turvata jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, suunnittelun laatu ja vuorovaikutteisuus, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen käsiteltävinä olevissa asioissa." Asiantuntijat ja asukkaat ovat siis tämän mukaan yhdessä rintamassa pyrkimyksissä kohti "ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä". (MRL 1§)

Kaupunkisuunnittelu on kuitenkin poliittista toimintaa, ja politiikassa on aina kyse myös vallasta. Osa siitä on avointa kuten demokraattinen päätöksenteko: kaavoitusratkaisuja valmistellaan poliittisesti lautakunnissa, ja ne hyväksyy kaupunginvaltuusto. Asukkailla tällaista muodollista valtaa ei ole, vuorovaikutusta tavoitteena korostava Maankäyttö- ja rakennuslakikaan ei sitä heille siirtänyt. Osa vallankäytöstä on kuitenkin hienovaraisempaa, ja se kätkeytyy niin asiantuntemuksen kuin vuorovaikutuksenkin lonkeroihin. Tämä vallankäyttö minua kiinnostaa, ja siksi olen päättänyt palata tuossa aikaisemmassa tutkielmassani avautuneisiin kysymyksiin.

Tutkimukseni kohteeksi olen valinnut Helsingin parhaillaan käynnissä olevan yleiskaavaprosessin. Kuten aikaisemmassa blogipostauksessani totesin, Helsingin yleiskaavoitus sisältää useita vuorovaikutteisia elementtejä perinteisten yleisötilaisuuksien lisäksi, kuten seminaareja, blogin, sosiaalisen median vuorovaikutusta - ja nyt vielä "joulukalenterin", jossa avataan muutoksen kohteena olevia alueita yksi kerrallaan. Näin ollen sitä voidaan pitää varsin kehittyneenä vuorovaikutusprosessina, eräänlaisena lippulaivana. Kiinnostavaa onkin tutkia, mikä on muuttunut vuodesta 1997.

Koska yleiskaava on kuitenkin varsin laaja, valitsen kohteekseni alueen, jolla olen asukkaana kaikkein vahvimmin osallinen, ja jossa voin siten - jälleen kerran - tarkastella prosessia asukkaan näkökulmasta. Kyse on siis sekä tapaus- että toimintatutkimuksesta. Kohteena on Munkkivuoren asuinalue, jossa sijaitsee Helsingin asuntoni, jota käytän kaupungissa ollessani ja työskennellessäni. Se sijaitsee aivan yllä olevan yleiskaavaluonnoksen vasemmassa laidassa, ja sinne esitetään toisaalta Turunväylän bulevardisointia alueen eteläpuolella, toisaalta alueen "kehystämistä" eli täydennysrakentamista nykyisen rakennetun alueen ympärille.

Uutta ja kokeellista tässä hankkeessa on se, että teen tutkimusta blogissani, joka on avoin ja julkinen, ja johon jokainen lukija voi myös lisätä kommenttejaan halutessaan. Jos vuonna 1997 vielä osallistuin yleisötilaisuuteen tuulipuvussa käydäkseni tavallisesta asukkaasta, nyt esiinnyn täysin avoimesti. Näin ollen en myöskään käytä esimerkiksi haastatteluja vaan ainoastaan julkista materiaalia. Kirjoituksista muodostuu jatkokertomus, jonka loppua ei vielä tiedä kukaan. Kun prosessi kestää vuoteen 2016, kirjoitan toki välillä myös muista ajankohtaisista aiheista.

Lähdeviite:

Lapintie, Kimmo (2002) Tarinoita takapihalta. Asukkaan ja asiantuntijan kohtaamisesta, teoksessa 

Bäcklund, Häkli & Jouni Häkli & Harry Schulman (2002, toim.): Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus.

Kuvat: 

Omaehtoista osallistumista Pikku-Huopalahden kylätalolla yleiskaavoituksen edellisen kierroksen yhteydessä: asukkaat ns. "verikartan" eli mahdollisia täydennysrakentamiskohteita kuvaavan kartan äärellä (Kimmo Lapintie).

Helsingin yleiskaavaluonnos 2014 (www.yleiskaava.fi).